Neuvolan tädit on pidetty tänään tyytyväisinä, kun on käyty punnaamassa nuorimmainen ja pysytty (ainakin suurinpiirtein) kasvukäyrillä. Kolmen kuukauden kontrollissa oli meidän michelin laskeutunut normaalipainoisten joukkoon, mutta haluttiin nyt ylimääräisellä käynnillä varmistaa, ettei painon putoaminen jatku. Vähän oli siinä ja hilkulla, joten oli puhetta jo mahdollisesta vellin tai lisämaidon aloittamisesta.
Minä olin jotenkin salaa ylpeä, kun täysimetin esikoistani (kuten kunnon äidin kuuluu) kuusi kuukautta ja nyt ottaa jotenkin luonnon päälle, kun ei kaikki menekään käsikirjoituksen mukaan kakkoskierroksella. Ei tekisi mieli aloittaa vellejä vielä, mutta täytyyhän sitä, jos toinen näkee nälkää(?). Sitä taitaa olla huono äiti joka tapauksessa, teki sitten mitä tahansa. Tai ainakin on jotenkin in verrata itseään täydellisyyteen ja sitten rypeä itsesäälissä huonona äitinä. Joko sitä hössöttää liikaa tai liian vähän. Mikä sitten on sopivasti?
No en minä oikeasti jaksa paljon äitiyttäni arvioida ja jatkuvasti tehdä analyysiä, missä meni pieleen? Olen ihan tavallinen, hyvä äiti. En täydellinen, mutta lapseni pidän hengissä ja hoivaan parhaani mukaan, enkä usko, että heidän fyysinen tai henkinen kapasiteettinsa siitä kärsii. Sen verran itsevarmuutta täytyy olla, ettei kaikkiin kotkotuksiin lähde mukaan. Olen aika huoleton vanhempana, mutta niin olen muutenkin, joten tämä sinällään ei ole yllätys. Otan joskus tietoisia riskejä. Join jopa raskausaikana yhden (1) lasillisen viiniä jo tietäessäni, että olen raskaana (kamalaa!). Oletan, että rikos on jo vanhentunut, kun muutamme Suomeen, eivätkä sosiaaliviranomaiset odota meitä ovella huostaanottoaikeissa ja saamme jatkossakin pitää lapsistamme hyvää huolta. Parasta huolta, jota me vanhempina kykenemme.
Jotenkin vallassa on sellainen ilmapiiri, että ihan kaikkien äitien tulisi arvostella edes muodon vuoksi itseään ja mikään ei riitä (tässäkään asiassa). Miksei sitä voisi ja saisi olla ihan tyytyväinen itseensä vanhempana? Sitä on jotenkin sitten varmaan heti taas (tässäkin asiassa) itseään täynnä, jos sanoo olevansa ihan tyytyväinen keskivertoäiti, joka ei yritäkään ehtiä ja pystyä kaikkeen, vaan priorisoi ja tekee parhaansa. Itse olen esimerkiksi priorisoinut asiani siten, että olen ihan rauhassa antanut sotkujen kotona elää omaa elämäänsä (sitä paitsi liian siisti koti aiheuttaa allergioita, olen kuullut... tosin, kuinkahan likaista saa olla ennen kuin se alkaa kääntyä haitalliseksi?)...
Kylläpä nyt on taas blogi tehnyt tehtävänsä ja tämä äiti kiittää ja kuittaa. Aiheesta alkuperäiseen, eli kasvukäyriin ja neuvolaan. Tämä postaus ei ollut nyt arvostelua kumpaakaan kohtaan. Kasvukäyrille on tarpeensa, koska on hyvä seuloa oikeasti esim. sairauden takia käyriltä poikkeavat, selvittää syyt ja tehdä tarvittavat toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Mutta ei pelotella turhaan kaikkia äitejä ja isiä, eihän? Kuinkahan muuten tämän äidin saisi sinne normaalille kasvukäyrälle?...
 |
| Kuva Duodecimin artikkelista. Suomalaisten lasten pituuskasvukäyrät vuonna 2010 (keskiarvo ja ± 2 SD, yhtenäinen viiva). Uusitut käyrät perustuvat 26 636 terveen vuosina 1983–2008 täysiaikaisena syntyneen lapsen 181 785 mittaukseen. Vertailukohteena ovat vanhat, vuosina 1959–71 syntyneiden pituuskäyrät (Sorva ym. 1984) (keskiarvo ja ± 2 SD, katkoviiva). A) Tytöt 0–2 vuotta, B) tytöt 2–19 v, C) pojat 0–2 v, D) pojat 2–20 v. Mukailtu Saaren ym. (2010) artikkelista. |
Minä olin jotenkin salaa ylpeä, kun täysimetin esikoistani (kuten kunnon äidin kuuluu) kuusi kuukautta ja nyt ottaa jotenkin luonnon päälle, kun ei kaikki menekään käsikirjoituksen mukaan kakkoskierroksella. Ei tekisi mieli aloittaa vellejä vielä, mutta täytyyhän sitä, jos toinen näkee nälkää(?). Sitä taitaa olla huono äiti joka tapauksessa, teki sitten mitä tahansa. Tai ainakin on jotenkin in verrata itseään täydellisyyteen ja sitten rypeä itsesäälissä huonona äitinä. Joko sitä hössöttää liikaa tai liian vähän. Mikä sitten on sopivasti?
No en minä oikeasti jaksa paljon äitiyttäni arvioida ja jatkuvasti tehdä analyysiä, missä meni pieleen? Olen ihan tavallinen, hyvä äiti. En täydellinen, mutta lapseni pidän hengissä ja hoivaan parhaani mukaan, enkä usko, että heidän fyysinen tai henkinen kapasiteettinsa siitä kärsii. Sen verran itsevarmuutta täytyy olla, ettei kaikkiin kotkotuksiin lähde mukaan. Olen aika huoleton vanhempana, mutta niin olen muutenkin, joten tämä sinällään ei ole yllätys. Otan joskus tietoisia riskejä. Join jopa raskausaikana yhden (1) lasillisen viiniä jo tietäessäni, että olen raskaana (kamalaa!). Oletan, että rikos on jo vanhentunut, kun muutamme Suomeen, eivätkä sosiaaliviranomaiset odota meitä ovella huostaanottoaikeissa ja saamme jatkossakin pitää lapsistamme hyvää huolta. Parasta huolta, jota me vanhempina kykenemme.
Jotenkin vallassa on sellainen ilmapiiri, että ihan kaikkien äitien tulisi arvostella edes muodon vuoksi itseään ja mikään ei riitä (tässäkään asiassa). Miksei sitä voisi ja saisi olla ihan tyytyväinen itseensä vanhempana? Sitä on jotenkin sitten varmaan heti taas (tässäkin asiassa) itseään täynnä, jos sanoo olevansa ihan tyytyväinen keskivertoäiti, joka ei yritäkään ehtiä ja pystyä kaikkeen, vaan priorisoi ja tekee parhaansa. Itse olen esimerkiksi priorisoinut asiani siten, että olen ihan rauhassa antanut sotkujen kotona elää omaa elämäänsä (sitä paitsi liian siisti koti aiheuttaa allergioita, olen kuullut... tosin, kuinkahan likaista saa olla ennen kuin se alkaa kääntyä haitalliseksi?)...
 |
| Vau.fi sivustolta löytyy asiallista tietoa. |
Kylläpä nyt on taas blogi tehnyt tehtävänsä ja tämä äiti kiittää ja kuittaa. Aiheesta alkuperäiseen, eli kasvukäyriin ja neuvolaan. Tämä postaus ei ollut nyt arvostelua kumpaakaan kohtaan. Kasvukäyrille on tarpeensa, koska on hyvä seuloa oikeasti esim. sairauden takia käyriltä poikkeavat, selvittää syyt ja tehdä tarvittavat toimenpiteet tilanteen korjaamiseksi. Mutta ei pelotella turhaan kaikkia äitejä ja isiä, eihän? Kuinkahan muuten tämän äidin saisi sinne normaalille kasvukäyrälle?...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti