Vuosipäivä

Hyvää blogitaukovuosipäivää! Siitä on kaksi vuotta, kun viimeksi bloggasin ja voi, kun on ollut tätä ja teitä ikävä! Tässä on ollut kuitenkin melkoiset kaksi vuotta takana, antakaas kun kerron;

Taidettiin viimeksi jäädä siihen, että sain lopultakin töitä. Työ osoittautui koulutusta vastaavaksi, kuten toivoinkin ja sitä oli vähintäänkin riittävästi, kuten kuntapuolella on tapana olla. Ajoin kuuliaisesti 100 kilometria suuntaansa, kunnes lonkat eivät enää kestäneet ja jäin sairaslomalle - jolta jäin suoraan äitiyslomalle. Lonkat olivat siis kipeitä hormonaalisista syistä (mitään raskaustestiä tarvi, kun nivelet kertoo kyllä mistä on kyse). Perheemme akkavalta on toisin sanoen voimistunut yhdellä mahtavalla yksilöllä, ikää neidillä on mittarissa pian 11 kuukautta. Jalkaa poden kyllä valitettavasti vieläkin, mutta eiköhän se tästä. Tyttö syntyi lokakuun iltana ja saman päivän aamuna sain postista tämän:

Aamulla tutkinto kädessä ja illalla tyttö!

Pitkään haaveilemani lääkehoidon arviointi -koulutus alkoi syyskuussa 2014 eräänä torstaina ja työt alkoivat seuraavana maanantaina, joten kiirettä piti ja seuraavana lukukautena opinnot jatkuivat lääkehoidon kokonaisarviointi -erityispätevyysopintojen parissa. Yhteensä 35 op:n verran on tullut opiskeltua kliinistä farmasiaa, moniammatillista yhteistyötä, potilastapauksia ja tietokantojen käyttöä. Kevyesti tuli aliarvioitua työn määrä (35 op = 945h  = 118 (á 8 h) työpäivää = karkeasti sama kuin tekisi uudestavuodesta juhannukseen 5 päiväistä työviikkoa opintojen parissa), mutta tunnollisesti juuri ennen deadlinea ahkeroin työt valmiiksi ja täytyy kyllä sanoa, että koen olevani nyt aidosti asiantuntija lääkehoitojen suhteen. Perustin siis myös toiminimen samaan soppaan, ja jottei tulisi vapaa-ajan ongelmia, niin olen nykyään Farmasialiiton edustajistossa, kirkkovaltuustossa ja toivottavasti ensi kevään vaalien jälkeen myös kaupunginvaltuustossa. Remonttia on tehty hiljalleen (se ei ole varmaan koskaan valmis), enkä ole unohtanut myöskään käsitöitä. Urheilun kyllä unohdin lähes puoleksitoista vuodeksi tuon lonkan vuoksi ja se kyllä näkyy ja tuntuu. Kuntokuuri on edessä nyt kun paukut ehkä riittävät viimein siihenkin. Lapset kasvavat, niin että kohina käy ja edelleen tuo mieskin tuossa menossa pysyy mukana, vaikka parisuhde on ollut käden ulottuvilla tuossa kirjahyllyllä pölyttymässä. 

Että sellaista. Hengästyttääkö sinuakin?

Viivi & Wagner -hääkortti

Plagiointisyytteitäkin uhmaten (terveisiä vaan Juballe, I love you!) aion tämän postauksen tuoda julki. Pidän Viivi & Wagner -sarjakuvista yli kaiken (korvasimme omissa häissä häärunot näillä sarjakuvaklipeillä, jotka oli valittu kullekin vieraalle henkilökohtaisesti) ja olen usein tehnyt sarjakuvista kortteja hääpareille. Tähän tyyliin:

Paljon onnea tuoreelle hääparille! Onnen lisäksi tulette matkan varrella tarvitsemaan

Toimivaa kommunikaatiota:

Toisen huomioonottamista:

Yhteisiä haaveita:

Rakentavaa palautetta:

Rehellisyyttä:

Anteeksiantoa:

Läheisyyttä:

Ja mikä tärkeintä, rakkautta:

Juba se vaan löytää parisuhteesta sarkasmin kautta sen oleellisen :) Mitäs tykkäätte? Tuo viimeinen klippi on muuten se, jota kaipasin siihen ainekirjoitushaasteen viimeisimpään osioon.

Sarjakuvat ovat Helsingin sanomien sivuilta.

Sotalesken urotyöt

Kaikki kunnioitus ja sympatia todellisille sotaleskille, mutta toivon todella, ettei Suomessa tarvitse kokea sotaleskeyttä tämän enempää - viikon kertausharjoitukset olkoon maksimi! Sillä aikaa, kun mies syö kolme lämmintä ateriaa päivässä, käy kuntosalilla ja saunoo kavereiden kanssa joka ilta valmistaa infuusioliuoksia vuorokauden ympäri sotilasapteekissa, minä raadan kotirintamalla.

Infuusioliuosten valmistusta sotilasapteekissa

 

Olen käynyt omaa loppumatonta sotaa banaanikärpästen kanssa. Ne pirulaiset eivät kuole millään! Kokeiltu on kaiken maailman etikkaloukut sun muut. Imurointi on pitänyt kannan yhtä hyvin kurissa kuin luvanvarainen hirvenpyynti hirvikolarit. Teen kohta kansalaisaloitteen kemiallisten aseiden sallimisesta banaanikärpästen kohdalla, todella rasittavia otuksia.

Kuva täältä.

Eilinen urotekoni oli hiiren metsästyksen päättyminen onnellisesti (molempien osapuolten kannalta). Havahduin olohuoneessa, kun ohitseni vilahti jotain tummaa ja siellähän se hiiri viiletti, auki revityn seinän vieressä välillä piilossa lattian raossa ja välillä uskaliaasti vähän keskemmällä. Paniikki!!! Isääni eivät kuulemma noin pienet saaliit kiinnostaneet (huom. hirvenpyynti alkaa reilun viikon päästä), joten jäimme tätini kanssa ihmettelemään mitä hiirelle nyt tehtäisiin. Hiirenloukut on todistettavasti muuton jälkeen nähty, mutta niiden nykyisestä sijoituspaikasta ei ole harmainta aavistustakaan. Oli tartuttava aseisiin; tässä tapauksessa ämpäriin ja sanomalehteen. Hiiren uskaltauduttua vähän irti seinästä iskin aivan paniikissa hetkeäkään epäröimättä ämpärin sen päälle, minkä jälkeen hivutin aivan paniikissa sanomalehden varovasti lattian ja ämpärin väliin. Tuuletin onnistumista aivan paniikissa! Kiikutin hiiren ulos (yllättävän pitkät kädet muuten minulla, kun oikein ojentaa) ja vapautin sen luontoon, jonne se kuuluu. Ei parka uskaltanut tulla ulos ämpäristä, oli kai sekin niin paniikissa. Jouduin kaatamaan hiiren nurmikolle (joka oli niin pitkää, etten nähnyt mihin se hiiri lähti ja hypin ympäriinsä aivan paniikissa) ja poistuin vähin äänin sisälle. Siirryin loppuillaksi kaiken varalta yläkertaan, koska olin vieläkin vähän paniikissa. Odotan, että saan jonkinlaisen mitalin tai kunniakirjan mieheltäni, kun hän palaa omalta sotaretkeltään.

Kuva täältä.

4. hääpäivä

Kalenteri kertoo, että tänään on hääpäivämme. Wikipedia kertoo, että 4. hääpäivä tunnetaan nimellä keramiikkahäät. Tai kaarnahäät. Tai kukkahäät. Tai hedelmähäät (yrittäisivät nyt päättää).

Ollaan sovittu miehen kanssa, ettei sen kummemmin juhlita hääpäivää (ei tarvi aina miettiä lahjaa, huoh!). Syödään hyvin ja rentoudutaan, se riittää. Kortin mies sai kuitenkin, koska... niin. Kaksi pientä lasta, remontti, muutto, epävarmuus työllistymisestä jne... Parisuhde on niin sanotusti kirjahyllyllä ja taidan narista aika tavalla! 

Joel Jyringin kortissa tiivistyy se oleellisin!

Neljä vuotta sitten tunnelmoitiin tämän tahdissa: Samuli Edelmann ja Juhlat alkakoon. Toivottavasti tunnelmoidaan ja naristaan vielä pitkään!

"Äiti rauhoitu"

"Äiti rauhoitu" -kun komensin esikoista syömään, eikä vain selostamaan asioitaan tädilleni eli mummulle.

"Äiti, nyt sinä höpsit" -kun kerroin pappan olevan pömpelissä (=pannuhuoneessa).

"Kiitos avusta isi!" -kun käskin kiittämään mummua, jota mieheni oli lähdössä viemään kotiin.

"Pappa metsästi marjoja!" -ylpeäni, kun pappa kävi ensimmäisen kerran katsastamassa viinimarjapensaiden satoa.

"Olkaa varovaisia portaissa!" -kun isi meni yläkertaan näyttämään putkimiehelle tulevaa työmaata.

"Äiti sanoo isistä" -kävellen tuvan penkin päästä päähän käden lanteilla tuima ilme kasvoillaan, kun vieraita oli paikalla. Äidillä oli selvästi ollut asiaa isille aiemmin aamulla...

"Ei, minä olen prinsessa!" -kun kysyttiin, onko hänen nimensä sanotaan nyt tässä vaikka Neiti, kun en hänen oikeaa nimeään täällä käytä.

"Äiti minä säikäsin" -kun tyttö juoksi mökillä sisälle luokseni tiputtuaan ensin pää edellä järveen (ja pappa perässä).

"Vauvalla tuli pinkki ohtaan" -kun vauva löi päänsä ja siihen tuli punainen kuhmu (pappa oli katsonut snookeria ja tyttö seurasi koko ajan, kun mies auttoi ja nosti pinkin pallon aina takaisin oikealle paikalle).

"Minä en jaksa enää nukkua" -kun mökillä oli yritetty nukahtaa parin tunnin ajan.

"Nyt tuli sotku" -kun maitolasi tippui kädestä iltapalalla tytön lähes nukahdettua pöytään.

"Äiti kato, minä sain isiltä karkin!" -kun isi oli juuri sopinut esikoisen kanssa, ettei kerrota äidille karkista.

"Käyny jo!" -kun oltiin lähdössä ulos ja käskin käymään potalla (edellisestä käynnistä kulunut useampi tunti). Toistuu joka kerta.

"Ei ole mahdollista" -kun näytin, että naula, jota pidin kädessäni on samanlainen kuin pukuhuoneen seinässä näkyvä naulankanta.

"Äiti kuuntele, kuuntele nyt" -jatkaen omia juttujaan jollain suomen ja norjan sekoituksella ottaen samalla poskista kiinni, kun yritin väliin sanoa jotain "tärkeää".

"Äiti katso, hauskaa!"

Ja lopuksi my personal favorite:

"Äiti, ei nousta vielä" -kun vauva nukkui, isi oli jo noussut töihin ja saatiin köllötellä ihan kahdestaan. 

-ja nyt kaikki on ihan että aww ;)

Mustaherukkaterapiaa

Rakastan mustaherukoita. Jos pitäisi valita joku marja, eikä saisi koskaan enää syödä mitään muita marjoja, niin valitsisin mustaherukan. Mustikka häviäisi niukasti, muut marjat tulevat kaukana perässä (punaviinimarja jäisi lähtöviivalle). Jos saan valita teemaun rajattomasta valikoimasta, niin käsi ojentuu sitä tuttua ja turvallista blackcurrant teetä kohti. Sattuuko muuten joku tietämään mistä voi ostaa mustaherukkateetä pussiteenä ilman, että siinä sivussa joutuu ostamaan neljää muutakin eri makua joita joutuu sitten aina tarjoamaan vieraille, kun ei niitä tule itse juotua? Tai vaihtoehtoisesti, kuinka sitä voisi tehdä itse??

Norjassa tuli juotua talvisin pullotolkulla Lerum solbærsirup -nimistä mustaherukkatiivistettä (laimennettuna toim.huom.). Järkytyin nimen oikeinkirjoitusasua googlettaessani, kun vastaani tuli uutinen, jossa mainittiin pullollisen sisältävän 352 palaa sokeria!! Herrajumala, sieltä ne raskauskilot ovat siis tulleet!! Ei ole ihme, että se oli niin hyvää kuumana, kun vähän paleli reenien jälkeen, vaikka oli juuri raahautunut sen järkyttävän mäen ylös. Siinä meni muki jos toinenkin. Vastedes teen kyllä mehuni itse...

Palatakseni otsikon aiheeseen, mustaherukoiden metsästäminen, kuten esikoinen sanoo, on yksi rentouttavimmista asioista, minkä tiedän. Ei tosin selälle, auts! Ensinnäkin, ei tarvitse rämpiä ympäri metsiä etsimässä mistä niitä marjoja tänä vuonna löytyisi. Niitä joko on tai ei ole heti siinä pyykkitelineen oikealla puolella ennen kuusiaitaa. Siinä katsellessa, kun oksa toisensa jälkeen tyhjenee ämpäriin ehtii miettiä kaikenlaista. Sen lisäksi, että miettii, miksei taaskaan tullut laitettua sääskimyrkkyä riittävästi ja pukeuduttua pitkillä hihoilla varustettuun paitaan (helteelläkin!) ja käytyä vessassa ennen kuin lähti ulos ja milloinkahan tuo itkuhälytin alkaa huutaa, kun vauva parkuu toisessa päässä, niin ehtii miettiä kaikenlaista muutakin rentouttavaa. Tänään jäsentelin vähän tätä remontin etenemistä ja tulevien päivien ohjelmaa mielessäni ja vaikka näyttääkin uhkaavasti siltä, ettei pappan huone ehdi aivan upeimpaan loistoonsa hänen syntymäpäiviinsä mennessä ensi viikolla, niin ainakin yleisurheilun MM-kisoja hän saanee katsella omasta nojatuolista, omasta televisiosta ja rauhassa omassa huoneessa. Aikaa on tasan viikko.

Ja mitä muuten tekee viikon hulinasta hengissä selvinnyt aviopari perjantai-iltana, kun lapset on saatu itkun ja hampaiden kiristelyn jälkeen nukkumaan? Menee tietysti marjapensaaseen, kumpikin oman astian kanssa, toiseen mustia viinimarjoja ja toiseen valkoisia. Ei tarvinnut hirveän paljon metsästää, kun pensaiden oksat roikkuvat marjojen painosta. Pitääkin pappalta aamulla tarkistaa mitä geenimanipuloitua lajiketta tuo yksi pensas on, vai mikä lie elukka sen juurella on käynyt lannoittamassa, kun sen marjat ovat aivan järkyttävän suuria! 

Vasemmalla normaalikokoinen mustaherukka, oikealla superhyperjättigeenimanipuloitu siskonsa.

Sanoinko jo, että rakastan mustaherukoita?

PIN-koodi

Eihän se tämäkään Lapin reissu täysin ilman vastoinkäymisiä mennyt. Tämä uusi niin sanottu älypuhelimeni meni syystä tai toisesta pois päältä ja normaalitilanteessa olisin näppäillyt nelinumeroisen PIN-koodini ruudulle ja jatkanut sitä mitä ikinä olinkaan tekemässä, mutta toisin kävi. 

Olin nimittäin juuri sillä hetkellä kuskin paikalla, joten mieheni sai hoitaa tämän vaativan tehtävän. Kerroin hänelle koodin (jota olen käyttänyt jo pitkään) ja hän hoiti työtä käskettyä. "Virheellinen PIN-koodi". Mitä ihmettä? Olin varma, että mies oli tunaroinut ja näppäillyt numerot väärin, mutta hän vannoi olleensa huolellinen. Olisinko sitten muka unohtanut vaihtaa alkuperäisen avauskoodin? Täysin mahdollista. En varmasti, eihän kukaan nyt sellaista asiaa unohda. Kokeillaan silti sitä operaattorin antamaa numerosarjaa (jonka lapsikin ratkaisisi ilman suurempaa yritystä), nimittäin jos "oikea" koodi ei kelvannut, niin ehkä olin tässä ammetåkessa unohtanut koko asian. "Virheellinen PIN-koodi". Ei voi olla totta!  Mikä ihme se koodi voisi oikein olla? Neljä numeroa, lukemattomia vaihtoehtoja. Mitä olin oikein ajatellut, kun vaihdoin tunnusluvun? Mistä asiasta minun piti se muistaa? Ei mitään hajua. Epätoivoisesti kokeilin vielä viimeistä vaihtoehtoa, jonka keksin, mutta en ikinä käyttäisi sitä kännykässä, tiesin sen jo kokeillessa. "SIM-kortti lukittu, syötä PUK-koodi." 

Suunnilleen tässä vaiheessa maailmani romahti ja hyvä, että tiellä pysyttiin, kun en itkulta nähnyt mitään ärsytti niin paljon! Ongelma ei varsinaisesti ollut se PIN-koodi. Mieheni näppärästi auttoi naista hädässä (ja käyttäytyi asiallisesti, vaikka joku muu olisi varmaan nauranut päin naamaa kohtaukselleni) ja selvitti PUK-koodin operaattorin nettisivuilta kirjautumalla sinne ensin käyttäjätunnuksella (jonka arvelimme olevan sama kuin puhelinnumero, oikein meni) ja salasanalla (jonka saimme kirjautumalla ensin nettipankkiin ja muistamalla pari muuta käyttäjätunnusta ja salasanaa lisää). Kaikki operaattorin tunnuksethan olivat tietysti kotona, joten onneksi noilla muilla tunnuksilla pääsi eteenpäin (ei varsinaisesti tehnyt mieli jonottaa miehen puhelimessa asiakaspalveluun puolta tuntia tämän asian takia). Palatakseni asiaan, ongelma oli siis se, että jos en yhtä PIN- koodia muista, niin mitä sitten ylipäätään muistan? Miten pystyisin pitämään kasassa tämän korttitalon, jos en muista neljää numeroa oikeassa järjestyksessä? Milloin tulee se päivä, kun unohdan jotain oikeasti niin tärkeää, että sattuu jotain peruuttamatonta tai muuten ikävää? Olen tottunut olemaan tilanteen herra, tällainen epävarmuus omasta kapasiteetista on sietämätöntä, sekä minulle että muille.

Ammetåke, I still hate you!

Handsfree suklaalle

Siis tiedättekö mikä on vaarallista? Ei kännykkään puhuminen ratissa, ei tekstiviestien kirjoittaminen/lukeminen ratissa (eikä meikkaaminenkaan, jos tietää mitä tekee). Suklaan syöminen ratissa on vaarallista! Siinä voi käydä todella huonosti!

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tällainen täysin hypoteettinen tilanne, että äiti olisi päässyt käymään kaupassa yksin (hahhahaa!!) No, ehkä kuva olisi vähän realistisempi, jos sanotaan, että vähintään yksi lapsi nukkuisi takapenkillä turvaistuimessaan kiltisti niska menosuuntaan, eikä juuri tällä hetkellä heittelisi tuttia ympäri auton tavaratilaa, eikä tekisi muutakaan äidin huomiota vaativaa tai vaikka tekisikin, niin äiti ei nyt siitä välittäisi. Yhtään. Nimittäin äidin huomion on vienyt TÄYSIN suklaa. Oletetaan, että kyseessä olisi vaikka, sanotaanko Kismet tai mikä nyt vain kenenkin kohdalla toimii jakamattoman huomion keskipisteenä. Nyt kun siellä kaupassa on käyty ja ostettu taas koko jääkaappi täyteen murkinaa, on äidin aika palkita itsensä suklaalla. (Onhan se nyt ihan perusteltua, nimittäin lasten kanssa ruokakaupassa käynti on vähintäänkin kertausharjoitusten kaltainen urakka.)

Kismet, niin hyvää ettei sanotuksi saa.

Suklaa täytyy hävittää nopeasti, ennen kuin auto kaartaa kotipihaan (ei yleensä tuota ongelmaa). Mies olettaa äidin itsekurin olevan edelleen huipputasoa ja toistaiseksi painon laskun poissaolo hidastuminen on ollut selitettävissä vähenevällä imetyksellä ja stressillä ynnä muilla tekosyillä ihan aiheellisilla faktoilla, mutta suklaa täytyy hävittää myös jälkiä jättämättä ja tässä se ongelma tuleekin.

Koska suklaan syöminen nopeasti onnistuu ja suojapaperinkin voi aina rutata johonkin hoitolaukun loputtomista pikkutaskuista ongelmaksi koituu sotkeminen. Suklaata on täysin mahdoton syödä sellaisessa paniikissa ja kiinni jäämisen pelossa ilman sotkua. Aina joku murunen tipahtaa syliin tai auton penkille tai rattiin tai kaikkiin edellä mainittuihin ja siitähän se riemu repeää (varsinkin, kun ilmastoinnista huolimatta auton lämpötila lähentelee lauantaisaunan jälkilämpöjä näillä helteillä). Kohtuu helppoa siivota sitä sotkua satasen vauhdissa tai liikennevaloissa... Kotiin siivoamista ei voi jättää, koska se olisi epäilyttävää. Ostoskassissa sulavat jäätelöt pakasteet kun normaalisti tuodaan sisälle ja pakastimen uumeniin juoksujaloin.

Mutta minulla on ratkaisu tähän suureen naisia ja etenkin äitejä piinaavaan ongelmaan. Handsfree-laite suklaalle! Sellainen, joka sopivina paloina tarjoaisi äidille palkinnon ilman, että katsetta tarvitsee siirtää liikenteestä tai käsiä nostaa ratista. Se olisi luonnollisesti kokoontaitettava ja sen voisi vaikka naamioida joksikin miehille tunnistamattomaksi meikkipaletiksi tai vastaavaksi. Ihan varma hitti! :D Jouluksi lanseerattaisiin luonnollisesti omat variaatiot salmiakille, pähkinöille jne... You name it!

Nyt haetaan siis jotain PEZin tyyppistä, mutta vähän järeämpää. Eihän tuosta tule kuin vihaiseksi(/vihaisemmaksi).

Nyt vain täytyisi saada tämä idea markkinoitua jollekin aloittelevalle, vielä konkurssille niskojaan nakkelevalle start up -firmalle, jotta saataisiin idea konkreettiseksi äidin, auton ja parisuhteen pelastajaksi. Ei teillä satu olemaan ketään tuttua, joka on odottanut koko elämänsä tätä mahdollisuutta? ;)

PS: Siltä varalta, että mieheni lukee tätä, niin haluaisin vielä korostaa, että kyseessä on hypoteettinen tilanne.

Kaikki muu jää kesken paitsi keksipaketti

Sisko sen sanoi, kaikki muu jää kesken paitsi keksipaketti. Paremmin ei olisi voinut tätä fiilistä tiivistää.

Kaaos ei olisi ehkä niin hallitsematon, jos nämä langat saisi jotenkin käsiinsä. Ahdistavaa on myös jakaa vastuu ja luottaa toiseen suurissa remonttiin liittyvissä asioissa. Tuleekohan kaikki nyt varmasti hoidettua ja muistaakohan se mies nyt hoitaa kaiken? Ihan niin kuin muka itse osaisin paremmin, kun en mistään remonttiin liittyvästä mitään ymmärrä. Saati niistä autoista tai rakennusluvista. Ehkä siihen mieheen voi jo luottaa, onhan tuota koulutettu jo kohta 11 vuotta ;)

Dominot ei jää kesken, koskaan!

Tänään olen hoitanut rästihommia: lähettänyt kirjeen esikoisen päiväkotiin kuvien kanssa (vastauskirjeen toivossa), maksanut rästi laskuja, irtisanoutunut Norjan Farmasialiitosta (ja SOS barneby:stä, riittäähän, jos on Unicefin jäsen Suomessa?), siirtänyt papereita pinosta toiseen (niillä ei ole vieläkään lopullista arkistointipaikkaa), suunnitellut lipaston maalaamista (ennen kuin vaatehuone eli loistava maalaushuone täyttyy uudelleen ääriään myöten), hinnoitellut lisää kirppistavaroita (jos vaikka viikon vielä jaksaisi), tyhjentänyt lisää muuttolaatikoita (eilen sain lajiteltua melkein kaikki lastenvaatteet. Anopille vaan terveisiä, että ei tarvita enää lisää ;) ), siivonnut (pakko, huomenna tulee lisää vieraita), lähettänyt synttärisankarille kuvia (ja sensuroinut pahimmat ;) )kieltänyt miestä paljastamasta äitienpäiväyllätystä (jos sellainen nyt on tulossa?), pessyt esikoisen kädet ja naaman vedenkestävän tussin tahroista (taas, mistä se niitä oikein löytää?), säikähtänyt ovatko yläkerran vessaan ilmestyneet ötökät luteita (eivät onneksi, vaan jotain muuta yhtä ällöttävää, mutta ei vaarallista), ottanut yhteyttä meitä ennen taloa vuokranneeseen naiseen (onko natsi vuokranantaja ollut natsi jo ennen meitä?), vastaillut viesteihin (monta jäi vielä odottamaan), etsinyt muistilistoja (jos muistaisi missä kaikkialla niitä on!) ja pyrkinyt viivaamaan mahdollisimman monta kohtaa yli, ennen kuin vauva herää päiväunilta.

Jos en saa äitienpäivälahjaksi Pariisin lomaa, niin Pentikin Eden astiastokin käy (niin kuin meillä ei jo olisi noita kippoja ja kuppeja tarpeeksi...)

Kaikkea sitä ehtii, kun herää aivan liian aikaisin. Nyt voisin syödä niitä keksejä, mutta niitä ei ole. Ne on syöty jo kauan sitten! Josta tulikin mieleeni, että pitää lähteä tekemään juustokakkua niille huomisille vieraille :P

Shock absorber

Nyt sitten kaikki naiset ja etenkin raskaana olevat/olleet, imettävät/imettäneet kuulolle! Tulee asiaa urheilurintaliiveistä. Unohtakaa nyt hyvä naiset ne vanhat, muotonsa menettäneet, jo ostaessa väärän kokoiset tavalliset rintaliivit. Ne EIVÄT OLE urheiluun tarkoitettuja!!

Rintojen liike infrapunakameralla kuvattuna (kuvat Shock Absorberin nettisivuilta)

Ilman liivejä

Tavalliset rintaliivit

Shock Absorber -urheiluliivit

Urkkaliivit maksavat (no mikäpä ei tässä maailmassa maksaisi??), mutta ovat niin hintansa arvoiset. Pyydä apua liivien kokoa valitessa (hei ne myyjät on siellä sua varten, se on niiden työtä auttaa!), koska vääränkokoiset liivit on melkein pahempi kuin ei liivejä ollenkaan. Rinnat ei saa pursuilla liivien yli (liian pienet liivit), kangas ei saa mennä rypylle (liian isot liivit), takanauha ei saa karata ylös (liian suuri ympärysmitta) vaan liivien tulee istua napakasti pitäen rinnat paikallaan. Hakaset tulee laittaa uloimpaan kohtaan, jotta liivimateriaalin löystyessä on kiristämisvaraa. Ja muista olkaimet, ei niissä ole säädöt koristeena. Yleisin virhe naisilla on liian suuren ympäryksen ja liian pienen kuppikoon valinta. Don't do it!

Menipä vähän saarnan puolelle, mutta toivottavasti oli jollekin apuakin. Ja nyt sitten sinne ostoksille, hopi hopi. Tai pyydä urheiluliivit vaikka mieheltä lahjaksi, äitienpäiväkin lähestyy, vähän vaihtelua pitsialusvaatteille ;)

Näissä on oikein klipsi kuulokejohdolle. Mutta missä on paikka tissien väliin piilotettavalle mini grip -pussille, joka toimii juomapullona?

Itse vannon Shock absorberien nimeen, mutta jesari on tietysti varma valinta aina (on muuten useampaan kertaan tullut todistettua, kun kaveri on pelannut urkkateipin tukemana liivien unohduttua pelikassista). MacGyverkinhan sen jo tiesi, ettei ilman ilmastointiteippiä pärjää. Eikä ilman linkkaria. Mutta linkkari kannattaa kyllä pitää kaukana rinnoista, just in case.

Perhepeti

Noin kuukauden ajan minua on yöimetysten ja tutin nostelemisen lisäksi pitänyt valveilla esikoinen, joka sai (viimeinkin) isojen tyttöjen sängyn ja hoksasi jo kahden yön jälkeen, että täältähän pääsee itse pois (lapsinero!).

Kun minun sängynpuolikkaallani nukkuu kaksi lasta kädet levällään, niin unen laatu jää vähintäänkin heikoksi. Koko ajan on joku repimässä hiuksista tai potkimassa kylmillä jaloilla. Yhtäjaksoista unta saa parhaillaan kolme tuntia putkeen, wohoo! Mies saa tässä vaiheessa synninpäästön, hän nukkuu kuin tukki koko yön, eikä häiritse ketään.

How to Be a Dad -blogin kirjoittaja on päässyt asian ytimeen, vai mitä sanotte näistä kuvista? Tunnistan itseni ja lapseni ainakin kuvista "The Roundhouse Kick" ja "Jazz Hands" (paitsi että meillä ei kutitella vaan revitään hiuksista).

Tässäkin on jotain tuttua, kun olen ihan vainoharhainen, että vauva tippuu sängystä (taas...). Parempi vuorata lapsi tyynymeren sisään, niin ei saa (enää lisää) aivovaurioita. Muutenkaan ole annettu ihan parhaita lähtökohtia, kun ottaa huomioon ketä vanhemmat ovat...

Meillä ei luojan kiitos olla vielä tässä vaiheessa, että lasten lisäksi myös perheen nelijalkaiset nukkuvat samassa vuoteessa!

Sanokoon asiantuntijat mitä tahansa, taidan alkaa kampanjoida perhevuodetta vastaan. Olkoon sillä vaikka kuinka paljon positiivisia puolia lapsen turvallisuuden tunteelle ja kehitykselle, niin epäilen, että toimintakuntoiset, levänneet vanhemmat menevät tärkeysjärjestyksessä ja lapsen kehityksessä korkeammalle. (Eikä ole muuten ihme, ettei kovin moni äiti enää tämän ihanan läheisyyden lisäksi kaipaa kovin paljon lääppimistä läheisyyttä miehen puolelta. Pitää sitä joskus saada rauhassakin olla.)

Odotan innolla mutsien kympin harjoitusten (sekä Tena*- ja Sigg*-sponssien) lisäksi myös ensi yötä. Jospa saisin vähän univelkoja kuitattua saadessani nukkua ihan yksin jo aiemmin hyväksi todetussa vierashotellissa :) 

Me&I

No pitihän sitä heti alkaa verkostoitua muuton jälkeen ja mikäpä siihen parempi keino kuin Me&I-kutsut ;) Miehen neuvo kuului kuuroille korville vielä ovelta: "Älä sitten osta mitään!"

No en ostanut, ihan vähän vain tilasin. Meillä on yleensä anoppi ja muut sukulaiset hoitanu tämän lasten vaatetuspolitiikan, joten olin ihan huuli pyöreänä kaiken maailman kangastyyppien ja erikoisominaisuuksien kanssa. Jotain kivaa kesäksi tarttui lopuksi mukaan, molemmille tytöille omat mekkonsa ja äidillekin vähän hartioiden lämmikettä.

Kuvat Me&I-nettisivuilta.

 

Vauvakin oppi oikein kunnolla jokeltelemaan ja kiljumaan, kun paikalla oli pari hieman vanhempaa vauvaa. Etenkin, kun muut saivat sosetta ja hän vain aina sitä samaa maitoa, protestointi tuli kovaa ja korkealta :D

Lukkojen takana

Melkein kaksi viikkoa ehdittiin asua kotona, ennen kuin jäätiin ensimmäisen kerran lukkojen taakse. Useat väärinkäsitykset johtivat näihin surkuhupaisiin tapahtumiin (ei muuten naurattanut eilen sitten pätkän vertaa). Meillä kun on täällä maalla vähän erilaiset tavat kuin rivitalolähiössä kasvaneella miehelläni, niin tältä erehdysten, olettamusten ja väärinkäsitysten sarjalta ei oikeastaan voinut välttyä. 

Olimme lähdössä hoitamaan asioita kylälle, kuten täällä on tapana sanoa (eli keskustaan, ettei nyt tule lisää väärinkäsityksiä). Laitoin jo valmiiksi oven lukkoasentoon, koska olimme tietääkseni valmiit. Jotain kuulemma puuttui, joten en sulkenut ulko-ovea vielä. Mies kävi sisällä, haki tarvitsemansa, ja löi oven kiinni. Hän ei ollut tietoinen, että ovi menisi lukkoon, vaan luuli vielä pääsevänsä sisälle. "Missä avain on? Kai sinä otit sen?" Olin kyllä nähnyt, ettei avain ollut lukossa, mutta oletin sen olevan varmassa tallessa tutussa piilopaikassa. Tarkistus osoitti luuloni vääräksi. Mies oli ottanut lukossa roikkuneen avaimen illalla sisälle, koska täytyyhän ovi yöksi lukkoon laittaa (ai maallakin?). Avain oli siis sisällä. Ja me ulkona. Ja vara-avain mökillä. Sinne on 80 kilometriä, joista viimeisen 3 kilometriä ovat tähän aikaan vuodesta umpihankea. Sen jälkeen voisi aloittaa arkeologiset kaivaukset kinokseen avaimen löytämisen toivossa. Noup, jotain muuta olisi keksittävä. 

Olin ihan raivona, ehkä enemmän itselleni kuin miehelleni. Molemmat kai yhtä syyllisiä väärinkäsitykseen. Huusin pyysin miestäni soittamaan isälleni, ehkä hänellä olisi vara-avain autossa. No ei ollut. Mutta hänestä kuoriutui lähes ammattilaisen veroinen tiirikoija, omalla tyylillään.

Taloa kiertäessään ja arpoessaan, minkä ikkunoista pistäisi säpäleiksi, isäni oli jo soittanut tutulle poliisimiehelle, että sattuisiko hänellä olemaan ketään alan ammattilaista hallussa, nyt olisi hommia. Ei ollut, joten murtotöihin oli ryhdyttävä itse. Ikkunan sijaan hän päätyi murtamaan oven. Ja aika siistiä jälkeä tuli, vaikka olikin kyseessä tämän alan aloittelija (tietääkseni).

Eli loppu hyvin kaikki hyvin, pääsimme sisälle koko sakki. Mutta kyllä vaan otti niin pirusti päähän ja epäilin, että pappa on jo pakannut matkalaukkunsa saapuessamme kotiin (en kyllä olisi syyttänyt, itsesuojeluvaisto se kai hänelläkin on). Onneksi hän oli leppoisalla päällä, taisi tietää mihin oli ryhtymässä, kun tähän asumisjärjestelyyn suostui ja hyvä niin; emme pärjäisi päivääkään ilman häntä!

Liekö se on tämä Suomen maaperä itsessään, joka pistää suomalaisen kiroilemaan niin maan p... no ymmärrätte varmaan. Nimittäin Norjassa en kiroillut juuri lainkaan. Se ei vain kuulu maan tapoihin. Joka kerta Suomessa lomaillessa kiroilu särähti korvaan ja päivittelin, minkä ihmeen takia suomalaiset täyttävät lauseensa vähintään yhdellä, mieluiten useammalla kirosanalla. Se on aivan hirveän kuuloista!! Mutta tässä sitä ollaan, itse samassa junassa. Kyllä oppi varmaan esikoinen aika monta uutta valikoitua sanaa, joilla voi sitten ilahduttaa esimerkiksi isovanhempia, kun ollaan seuraavan kerran kylässä. Kyllä meidän tyttö jo osaa puhua vaikka mitä! Loputtomalta vaikuttavaan tehtävien listaan lisättäköön tämän episodin jälkeen kohdat: 

• Teetä ainakin kaksi vara-avainta ja kätke ne talon ulkopuolelle, äläkä koskaan vie niitä sisälle.
• Opeta esikoiselle muitakin uusia sanoja kuin kirosanoja.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty?

Tämä muuttaminen -hyvästelyt ja pakkaaminen lähinnä- tekevät minut hulluksi! Kaiken piti hoitua sulavasti ja käsikirjoituksen mukaan, mutta kuinkas sitten kävikään. Tässä vain muutama esimerkki...

• Ole järjestelmällinen ja ennakoi.
• En ennakoinut sitä, että muuttofirma ehdotti muuton aikaistamista lähes viikolla. Päivän varoitusajalla. Onneksi auto järjestyi lopulta sovitulle päivälle. Sen järjestymistä odotellessa meinasin saada burn outin. 
• Älä jätä mitään viime tippaan, vaan aloita hyvissä ajoin.
• Aloitimme kyllä hyvissä ajoin, mutta ihmeellisesti tuonne muuttokuormaan lähtivät kaikki parittomat sukat ja läpikäymättömät kuitit, ikuisesti korjausta odottavista koruista ja vaatteista puhumattakaan. 
• Ota koko perhe huomioon, tämä on muillekin vaikeaa.
• Itken tyttären puolesta, kun pieni ei itse tiedä nähneensä ystäviään mahdollisesti viimeistä kertaa. 
• Nalkutan miehelle koko ajan, kun hän on samassa huoneessa. Nalkutan myös blogissa ja facebookissa ja näin myös unta, että tappelimme verisesti. Hän todennäköisesti miettii jo eri osoitteeseen muuttamista...
• Älä stressaa asioista, joihin et voi vaikuttaa.
• Enpä vissiin... Koko ajan olen tarkistelemassa, mitä mies on tehnyt ja pakannut eli jättänyt tekemättä.
• Olen manannut jo syksystä asti, että muuttopäivä tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä olemaan vuoden liukkain päivä, eikä muuttoauto pääse pihaan asti, vaan liukuu alamäkeen, kuten paloauto viime vuonna. (Se kävi naapurissa, eikä meillä!)
• Älä hyvästele ketään tippa linssissä, vaan jälleennäkemisen toivossa.
• Olen pakahtunut ikävästä jo ennen lähtöä. Itkeä pillitän kuin Esi-itkijät RY:n perustajajäsenet konsanaan. Itku ei katso paikkaa eikä aikaa, ja sekös vasta itkettääkin, että kyynelistä turvonneet silmät ovat viimeinen asia, joka minusta täällä muistetaan. Ja kun en edes normaalisti (hormoneista huolimatta) itke kuin hautajaisissa.
• Älä jätä siivoamista viimeiseen päivään.
• Mitään ei ole vielä siivottu. Paitsi ikkunat, jotka on pesty pakkasessa, eli ne täytyy pestä vielä uudestaan. 
• Syö pakastimen ja kuivakaappien sisältö tyhjäksi hyvissä ajoin.
• Arvatkaa mitä meillä syödään tänään? Hirvenpaistia, pakastelohta, n. 5 litraa marjoja, mannapuuroa, 4 purkkia omenahilloa ja kurkkusalaattia (ja minä mies varmasti haluaisi myös tyhjentää nuo viinapullot!) Mikään edellä mainituista ei todennäköisesti ole vuosimallia 2012... Jäätelöä meillä ei enää ole.
•  Priorisoi!
• Kirjoita siis blogia. Ei tästä muuten selviä järjissään (jos tässä nyt enää on järjissään ollutkaan).