perjantai 30. marraskuuta 2012

Barseltreff

Kaikki, joilla on ystäväpiirissään pienten lasten vanhempia, ovat varmasti nähneet facebook-statuspäivityksiä heidän rakkaan kullannuppunsa elopainosta  ja pituudesta sekä siitä, kuinka viime yönä nukuttiin jo neljä tuntia putkeen, mutta sen jälkeen valvottiin taas kolme tuntia, ja kuinka pienokainen jo ihan selvästi neljäviikkoisena sanoi äiti, ihan varmasti sanoi, isäkin kuuli.

Olen kaikkien vastaleivottujen äitien ja isien puolesta pahoillani. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että kun ympärivuorokautinen valvominen ja lapsen hoito pehmittävät aivot, sitä saattaa vähän vieraantua muiden tavallisesta arjesta, johon ei luonnollisena osana kuulu kakkavaipan sisällön värianalyysi. 


Lillehammer helsestasjon
Neuvolat Norjassa tarjoavat tuoreille vanhemmille tukipalveluna barseltreffin kerran viikossa. Kyseessä on vapaaehtoinen, ilmainen kokoontuminen 0-7 viikkoisten vauvojen vanhemmille (meillä on muuten etuoikeus olla toinen Norjan neuvoloista, josta löytyy myös miespuolinen terveydenhoitaja ja mieheni kävikin hänen juttusillaan pari vuotta sitten). Tapaaminen on hyvin vapaamuotoinen, käsikirjoittamaton tunnin sessio, jossa on äitien lisäksi yksi terveydenhoitajista paikalla. Ensin esittäydytään lyhyesti ja sitten aletaan puhua. 

Ja mehän puhutaan! Me puhumme juuri niistä asioista, jotka eivät voisi pätkääkään kiinnostaa ketään muuta, kuin ihan samassa tilanteessa olevaa toista äitiä. Me puhumme siitä, kuinka lapsi ei nukahda illalla kuin liesituulettimen tohinaan tai isän vasemman käden pikkurilli suussa. Me puhumme siitä, kuinka lapsi huutaa kuin syötävä nälkäänsä, mutta kieltäytyy silti imemästä rintaa muuta kuin vasemmalla kyljellä äidin makoillessa hänen vieressään. Me puhumme siitä, miten työkaverin hyvää tarkoittava kommentti "Ehkä teillä ei ole vielä tarpeeksi hyviä iltarutiineja." kaksiviikkoisen vauvan vanhemmalle saattaa äidin huutamaan melkein epätoivon partaalla, ettei mitään rutiineja vielä edes ole, kun ei vauva erota yötä päivästä vaan nukkuu korkeintaan puolitoista tuntia kerrallaan herätäkseen taas syömään ja kakkaamaan. Me puhumme siitä, miten miehemme ovat maailman raivostuttavimpia, kun he kahdeksan tuntia nukuttuaan toteavat aamulla hyväntuulisena, että nukkuipa vauva hyvin, kun itse olet koko yön pitänyt toisella kädellä tuttia vauvan suussa, ettei se huutaisi koko yötä. Me puhumme myös siitä, miten miehemme ovat maailman parhaita miehiä, kun he tuovat pyytämättä herkkuvoileivän väsyneen äidin eteen ja sitä syödessään äiti muistaa, ettei olekaan muuta suuhunsa laittanut sitten puolikkaan omenan, jonka söi joskus päivällä, aikaa ei voi muistaa, koska kello on tarpeeton kapistus (vauva ei siitä ymmärrä kuitenkaan mitään), mutta kauan siitä omenasta on joka tapauksessa jo kulunut. Me puhumme siitä, miten vauvan paino oli noussut vain 157g tällä viikolla, kun viime viikolla se nousi 315g, tuleekohan minulla tarpeeksi maitoa vai pitäisikö vauvalle antaa vastiketta? Me puhumme siitä, miten anoppi voikin olla niin ärsyttävä vanhanaikaisine neuvoineen, mutta on samalla niin ihana, kun vahti vauvaa hetken, että ehti ihan oikeasti käydä suihkussa. Siis pestä hiuksetkin, eikä vain juosta suihkun läpi! Me puhumme siitä, miten kylmä tai kuuma ulkona on, voiko sinne mennä näin pienen kanssa, ja jos voi, niin kuinka pitkäksi aikaa? Ja mitä sille vauvalle pitäisi laittaa päälle, mistä sen tietää onko sillä kylmä tai kuuma, kun ei se osaa puhua ja se itkee muutenkin koko ajan? Mitä ovat nuo pilkut otsalla, ihottuma päälaella, punoitus pyllyssä ja rähmä silmissä?? 

Yksi parhaita asioita barseltreffissä on, että siellä kierrätetään nimilista. Emme ole mitään anonyymejä mammoja, vaan ihan tavallisia äitejä, joilla on tarve jakaa kokemuksia keskenään. Parhaista ryhmistä saa sydänystäviä loppuiäksi. Vai mitä sanotte siitä, että eräs barselgrupp Norjassa on pitänyt yhtä jo 34 vuoden ajan noin kerran kuussa. Aika hienoa vai mitä? Oma rakas REMADAHME-ryhmämme on edelleen kasassa, mutta kokoontumiset ovat ymmärrettävästi harventuneet töihin paluun jälkeen. Pari viikkoa sitten pidimme kuitenkin yhteiset kaksivuotissynttärit ja pikkujouluja tässä odotellaan jo kieli pitkällä :)

 





Mielestäni Norjassa ovat asiat hyvin. Puhuminen on parasta lääkettä (vaikka lääkealalla olenkin). Uskon, että näistä kohtaamisista on suuri lohtu lukemattomille äideille. Sitä on välillä niin kovin huolissaan vauvastaan ja epäilee jokaista tekoaan. Ja sitä on niiin tärkeä saada vertaistukea ja kuulla, että muut ovat ihan yhtä huolissaan ja raivoissaan ja onnessaan. En tiedä miten asiat ovat Suomessa, mutta toivon todella, että jokin vastaava systeemi on käytössä, koska vertaistuki on korvaamatonta! Jo pelkkä barseltreffistä kertominen keventää mieltäni.

Varoituksen sana vielä teille rakkaille lapsettomille ystävilleni, että vaikka pyrin täällä kertomaan monipuolisesti ihan tavallisista asioista ja pysytellä yleisesti kiinnostavissa aiheissa, niin välillä lipsahtaa vauvoista vaahtoamisen puolelle. Pienet tyttöni ovat kuitenkin suurin asia elämässäni, joten en heitä täysin täältäkään sulje pois.

torstai 29. marraskuuta 2012

Oslossa passia hakemassa

Passin saaminen ulkomailla syntyneelle lapselle on yllättävän monimutkainen prosessi. Syntymätodistus, isyydentunnustus, kopio isän passista (joka ei ollut paikalla), äidin passi, molempien vanhempien kirjallinen suostumus,  todistus ulkomailla syntyneestä lapsesta, eikä vähiten EU-kriteerit täyttävä passikuva (joka on muuten aika konstikas ottaa kuusiviikkoisesta!), ja kun kaikki dokumentit lopulta ovat kauniissa kasassa allekirjoituksineen päivineen on aika piipahtaa Oslon suurlähetystössä näytillä. Virkailijan on siis omin silmin nähtävä vauva ennen kuin lapsen rekisteröinti ja passihakemus lähtevät eteenpäin. Eli jos asut Tromsøssa tai Stavangerissa, niin tämän vilkaisun takia joudut matkustamaan Osloon. Ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin oikeasti pitäisi käydä ensin rekisteröitymässä, ja kun henkilötunnus on selvillä täytyisi tehdä uusi reissu passin takia. Onneksi tällä virkaintoisella työntekijällä oli kuitenkin maalaisjärki matkassa mukana ja passihakemus jäi odottamaan vahvistusta vauvan rekisteröinnistä ja vältyimme uudelta reissulta. Sinällään näytillä käynti on ihan hyvä asia, koska ihmiskauppahan on Norjassa ja Suomessa suuri ongelma, vai miten se nyt menikään... Ei silti, syytähän nämä asiat on tehdä tarkkuudella, ettei tule mitään ongelmia jatkossa. Mutta näytillä siis käytiin ja samalla hyödynsin tilaisuuden, kun nyt kerran oltiin Osloon asti raahauduttu, ja viimeistelin vähän jouluostoksia.

Karl Johan
Ateenan aamu
Kuvia ei reissulta kovin paljon tullut, vaikka suunnitelmissa oli ikuistaa Oslon joulunodotus koko kauneudessaan. Aloittelijamainen virhe kameran kanssa oli kostautua, sillä lähes pölyttynyt pokkari oli lataamatta ja vara-akku kotona. Nekin vähät kuvat, jotka uskalsin ottaa jouduin melkein poistamaan, kun Iittalan asetelmia ikuistaessani  myyjä tuli ystävällisesti kertomaan, ettei kuvaaminen ole sallittua. "Unnskyld", ja kipitin häntä koipien välissä pois rikospaikalta.  

Oslon joulukatu on valitettavasti muutakin kuin valoja, palloja, lahjapaketteja ja joululauluja pullollaan. Kadut täyttyvät myös feissaajista, kerjäläisistä ja narkkareista. En tarkoita tässä nyt tuomita feissareita, mutta rupeaahan se vähän nyppimään, kun muutaman minuutin aikana ehtii viisi kertaa kiusaantuneena huonona ihmisenä todeta "ei kiitos" maailman lasten, eläinten, ilmaisten lääkärien ja ties minkä hyväntekeväisyysjärjestön jalolle tarkoitusperälle ja kurvata ostoskassit heiluen seuraavaan kauppaan. Hyväntekeväisyys on ihan jees, mutta not in my face! Narkkareista en uskaltanut ottaa kuvia, mutta heiltä ei voi Oslon keskustassa välttyä, valitettavasti. Huumekauppoja on tehty silmieni alla täysin avoimesti poliisien partioidessa vain parinkymmenen metrin päässä. Surullista. 


Joka tapauksessa, odotukset olivat päivän suhteen korkealla ja suurin osa toiveista toteutuikin. Niistä lisää myöhemmin!

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Strong is the new skinny!

Thank God! Minä en ole koskaan ollutkaan langanlaiha, enkä tällä tahdonvoimalla koskaan tule olemaankaan, mutta vahva olen. Olen pienestä asti pelannut pesäpalloa ja voimaharjoittelu kuului jo varhaisessa vaiheessa harjoitteluun. Niistä ajoista tosin on jo aikaa, mutta koen, että tietty voimataso on edelleen olemassa.

Nyt kahden lapsen synnyttämisen jälkeen se voima on tosin hautautunut tuonne imetysvaatteiden alle. Sixpacin tilalla on kengurupussi ja omaatuntoa lyötiin oikein kunnolla moukarilla, kun uskaltauduin sovittelemaan vanhoja vaatteitani kaappia siivotessa... Pitkä on matka, mutta onneksi on olemassa Elixia!
Xyclingsal Elixialla, ihana tähtitaivas!
Joukkueurheilutaustaisena viihdyn edelleen joukossa. Jos pitäisi lähteä lenkille löytyy aina jokin tekosyy, jolla lenkin voi siirtää seuraavaan päivään. Ryhmätunnille on jotenkin helpompi mennä, kun se on tiettyyn aikaan ja kun sinne kerran on mennyt, niin ei sieltä kehtaa kesken kaiken lähteä poiskaan. 

Motivaatio pitäisi kuitenkin löytyä. Imettävä seitsenviikkoisen vauvan äiti saakin näyttää vähän väsyneeltä ja kulahtaneelta, eikö saakin? Mutta onko pakko? Paikallinen Elixia järjestää juuri sopivasti tänä iltana luennon aiheesta "Strong is the new skinny" ja ajattelin kengurupusseineni uskaltautua Norjan kauneimpien naisten sekaan kuuntelemaan illan antia. 

Iltaa mainostettiin mm. vapaasti suomentaen näillä sanoin: "Me tunnemme terveyshyödyt ja esteettisest edut, joita voimaharjoittelulla on naisille. Me tiedämme miten se toteutetaan. Monille on kuitenkin hankalaa asettaa itselleen konkreettinen suunnintelma, välitavoitteita matkalla kohti päätavoitetta ja tärkeimpänä määrittää itselleen tavoite, joka on harjoittelun arvoista. Tule mukaan iltaan, jossa saat apua kuinka motivoida itseäsi henkisesti, jotta tavoitteesi olisi helpompi saavuttaa. Mieti tavoitteesi valmiiksi ennen kuin tulet, jotta saat illasta kaiken irti."

Täällä se vahva nainen pitäisi sitten saada esille!
 Mulla on yksinkertainen tavoite. Make me fabulous! Mun mielestä se on ihan realistinen tavoite ;)

Kuvat paikallisen Elixian sivuilta.


tiistai 27. marraskuuta 2012

Miksikö?

No miksi ei? Viimeksi, kun vastaus tuohon kysymykseen oli "miksipä ei?" olimme valmistumassa mieheni kanssa ja pohdimme tulevaisuuden polkuja. Että Norjaan töihin....niin, miksei?

Ystäväni otos paikallisen ulkoilmamuseon maisemista.
Nyt tuon kysymyksen esitin itselleni bloggaamisen suhteen. Olemme kirjoittaneet Norjasta neljän vuoden ajan päiväkirjatyyppistä blogia, joka aukenee salasanalla lähinnä sukulaisille ja ystäville, jotta he näkevät lastemme kasvua ja voivat helpommin seurata kuulumisiamme. Mutta nyt tekisi mieli kirjoittaa muillekin. Varsinkin, kun edellinen blogimme on jo toinen jalka haudassa, olemme nimittäin palaamassa Suomeen keväällä. Blogityhjiö on siis täytettävä jollain. Ja koska olen niin malttamaton, niin otin jo varaslähdön tähän uuteen blogiin :) Kiinnostaakohan edes ketään? No, ainakin itse nautin tästä.
Esikoinen harjoittelee syömistä :D
Tervetuloa siis kaikille, vieraille ja tutuille tasapuolisesti! Ei oteta liian vakavasti, vaan nautiskellaan elämästä ;)