Espoon rantamaraton

Koko viikko on mennyt kuin hidastetussa elokuvassa. Tekemistä on vaikka kuinka paljon, mutta kun jalkaparin kuudesta päänivelestä on kolme pois käytöstä, niin etenemistahti on aika hidasta. Aloitetaanpa kuitenkin alusta.

Olipa kerran neljä (avo)kälyä, joita yhdisti neljä veljestä. Naiset saivat päähänsä ilmoittautua yhdessä Espoon rantamaratonille (no sille puolikkaalle herrajumala, jokin itsesuojeluvaisto sentään meilläkin). Ajatus kuulosti loistavalta; tavoitteellista liikuntaa usean kuukauden ajan kukin tahollaan ja kruunuksi yhteinen määränpää, unohtamatta yhteistä juoruilua saunailtaa urheilurupeaman jälkeen. So far so good.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes lähtöviivan tuntumassa joutui tunnustamaan itselleen, että parempi ottaa nyt ihan rauhallisesti, kun Mutsien kympin jälkeen on tullut juostua ehkä korkeintaan se kymmenen kertaa. Kaikki menikin aluksi tosi hyvin; vauhti oli rauhallinen hölkkävauhti, kuulokkeista kuului rauhallinen äänikirjan kertojan ääni ja maisemat olivat pääosin rauhallisia, kauniita rantamaisemia (juomapullossa ei sentään ollut rauhoittavia, vaikka niistä ei olisi kyllä lähtöjännityksessä ollut haittaa). Neljäntoista kilometrin kohdalla polvi jäykistyi ja kipeytyi. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Sen piti olla oikean jalan lonkka joka pettää, eikä vasemman jalan polvi! (Kyllä, oletus oli, että jokin kropassa pettää.) Rauhoitin vauhtia entisestään ja keskityin tekniikkaan sekä juomapullovyön keventämiseen. Kivut laantuivat ja matka jatkui hyvillä mielin loppuun saakka. Lopussa jalat olivat selkeästi jo kankeat ja tiesin aiempien puolimaratonien kokemusten jälkeen olla kävelemättä tankkauspisteiden kohdalla. Nimittäin heti maalin jälkeen pistettyäni kävelyksi vasen polvi sanoi sopimuksensa irti ja nilkutus alkoi. Oikea lonkkakin oli sitä mieltä, että sitä oli kohdeltu kaltoin. Nilkutettuani loppupäivän sain iltaan mennessä myös kipeän nilkan. Että rikki meni vain joka toinen nivel, ei huono! (Ei sentään hiertyneet nännit verille, kuten joillakin miehillä, AUTS!)

Näitä haavoja on siis paranneltu tämä viikko ja hiljalleen nivelet ovat palaamassa ruotuun. Oli muuten kohtuullisen sääliviä katseita junassa kanssamatkustajilla, kun raahauduin laukkujeni kanssa ympäriinsä (ostin junan automaatista valitsematta sen kummemmin paikkaa, ja pam, lasten leikkiosastohan se sieltä tuli arvonnasta! No thanks, vaihdan mieluummin paikkaa joka aseman jälkeen normaalivaunussa, sillä sitä lasten iloista leikinhelinää saa kuunnella kotonakin.)

Niin ihana kuin kälyjä (ja muitakin ystäviä ja sukulaisia) olikin tavata, niin koitetaanko keksiä ensi kerralla jotain vähemmän itsetuhoista, jooko? Ja miten tästä tuli nyt tällainen valitusvirsi, vaikka piti kehua noita hienoja maisemia ja mahtavaa keliä ja nostaa hattua niille masokisteille maratoonareille, jotka jaksavat treenata kurinalaisesti ja ovat mieleltään niin vahvoja, että selviävät vielä kolmenkymmenen kilometrin jälkeen maaliin asti? 

Ehkä pitäisi ensi kerralla vain tajuta juosta vähän ennen sitä itse tapahtumaakin.

PS: Liinakin oli siellä :) Se sama, joka ideoi tuon ainekirjoitushaasteen :)Tää tarvii vielä pari hymiötä lisää :) :)

Elonkorjuu

Päässä on hurissut tasaisesti jo pari päivää. Väsymys on yksi syy kohinaan, mutta myös naapurit ovat olleet ahkeria taloamme ympäröivillä mailla. Puimurit ne siellä hurisevat.

Palatakseni vielä Minusta tulee isona -aiheeseen, korjaan hieman haaveitani. Haluaisin olla 80-vuotiaana Aira Samulin ja joskus vähän ennen sitä olla vielä mukana naapurien heinätöissä, kuten joskus pienenä. Oltiin varmasti aina edessä ja leikimme hengellämme, mutta tiedostamatta tätä silloin, nautimme täysin rinnoin elonkorjuusta.

Tämä ei nyt taas liittynyt yhtään mihinkään, yhtään millään tavalla. Kunhan vähän fiilistelin :)

Lauantai-illan lenkki

Kolmen viikon päästä se on takana, puolimaraton. Olettaen, että pääsen maaliin. Eilenkin teki tiukkaa, vaikka juoksin (ja kahlasin) vain arviolta 11 kilometriä.

Ongelma ei niinkään ollut matkan pituus, eikä aluksi lonkkakipukaan, vaan reitinvalinta. Ilta oli niin kaunis, että vaikka en ole lenkkeillyt tarpeeksi paljon, jotta selviäisin puolikkaasta edes kontaten maaliin, ajattelin, ettei se nyt varmaan haittaakaan, jos tässä vaiheessa vielä yrittää.

Mies hoiti lapset nukkumaan ja itse varustauduin juomapullovöin, äänikirjoin ja asianmukaisin, katu-uskottavin varustein (ei niitä kyllä oikeasti täällä maalla kukaan kaipaa) ja lähdin matkaan.

Suunnilleen tässä kohti matkaa huomasin olevani jossain, missä ei pitänyt. Olin kuitenkin niin inspiroitunut Doritin spontaanisuudesta, että jatkoin matkaani. Kyllähän sitä nyt pellon laitaa kilometrin hölkkää, tuttua seutua, menoksi vaan!

Mutta. Kuka keksi salaojittaa pellot kahdenkymmenen metrin välein? 1,5 metrin syvyydeltä? Ja miksi nokkosia on tähänkin aikaan vuodesta vielä niin paljon? Ja miksi aurinko laskee jo niin aikaisin ja niin nopeasti? Ja mistä se LAMPI yhtäkkiä siihen tuli? Ei varmasti ole ollut siinä aina...

Ei se reitti mennytkään aivan siitä, mistä luulin, eikä maasto ollutkaan aivan niin helppo ja tasainen kuin piti. Onneksi lähdin kiertämään lampea oikeaan suuntaan ja pääsin kohtuudella takaisin tielle, jolle olin alunperinkin suuntaamassa. Kun pääsin kotiin oli jo täysin pimeää. Tunnin lenkillä kului aikaa lähes kaksi tuntia. Kolmen viikon päästä aiotulla reilun kahden tunnin puolikkaallakin kuluu realistisesti vähintään se 2,5 tuntia. Olettaen, että reitti on merkitty hyvin enkä eksy Espoon rantaviivasta metsään tai teollisuusalueelle. Täytyy varmaan roikkua kaverin paidassa kiinni varmuuden vuoksi.

PS. Pardon my kännykkäkamerakuvat. Laatu on mitä on, eikä hämärässä kuvaaminen juuri auttanut asiaa. Toivottavasti kuvista välittyy kuitenkin jotain sellaisesta rauhallisesta illan hämystä, jonne on hyvä hukuttaa kaikki stressi ja tulla rentoutuneena, vähän viluisena kotiin ja lämpimään suihkuun! Eli vaikka tässä nyt vaihteeksi taas valitin, niin ei lenkki (eikä reittikään) kaduta yhtään :)

Mustaherukkaterapiaa

Rakastan mustaherukoita. Jos pitäisi valita joku marja, eikä saisi koskaan enää syödä mitään muita marjoja, niin valitsisin mustaherukan. Mustikka häviäisi niukasti, muut marjat tulevat kaukana perässä (punaviinimarja jäisi lähtöviivalle). Jos saan valita teemaun rajattomasta valikoimasta, niin käsi ojentuu sitä tuttua ja turvallista blackcurrant teetä kohti. Sattuuko muuten joku tietämään mistä voi ostaa mustaherukkateetä pussiteenä ilman, että siinä sivussa joutuu ostamaan neljää muutakin eri makua joita joutuu sitten aina tarjoamaan vieraille, kun ei niitä tule itse juotua? Tai vaihtoehtoisesti, kuinka sitä voisi tehdä itse??

Norjassa tuli juotua talvisin pullotolkulla Lerum solbærsirup -nimistä mustaherukkatiivistettä (laimennettuna toim.huom.). Järkytyin nimen oikeinkirjoitusasua googlettaessani, kun vastaani tuli uutinen, jossa mainittiin pullollisen sisältävän 352 palaa sokeria!! Herrajumala, sieltä ne raskauskilot ovat siis tulleet!! Ei ole ihme, että se oli niin hyvää kuumana, kun vähän paleli reenien jälkeen, vaikka oli juuri raahautunut sen järkyttävän mäen ylös. Siinä meni muki jos toinenkin. Vastedes teen kyllä mehuni itse...

Palatakseni otsikon aiheeseen, mustaherukoiden metsästäminen, kuten esikoinen sanoo, on yksi rentouttavimmista asioista, minkä tiedän. Ei tosin selälle, auts! Ensinnäkin, ei tarvitse rämpiä ympäri metsiä etsimässä mistä niitä marjoja tänä vuonna löytyisi. Niitä joko on tai ei ole heti siinä pyykkitelineen oikealla puolella ennen kuusiaitaa. Siinä katsellessa, kun oksa toisensa jälkeen tyhjenee ämpäriin ehtii miettiä kaikenlaista. Sen lisäksi, että miettii, miksei taaskaan tullut laitettua sääskimyrkkyä riittävästi ja pukeuduttua pitkillä hihoilla varustettuun paitaan (helteelläkin!) ja käytyä vessassa ennen kuin lähti ulos ja milloinkahan tuo itkuhälytin alkaa huutaa, kun vauva parkuu toisessa päässä, niin ehtii miettiä kaikenlaista muutakin rentouttavaa. Tänään jäsentelin vähän tätä remontin etenemistä ja tulevien päivien ohjelmaa mielessäni ja vaikka näyttääkin uhkaavasti siltä, ettei pappan huone ehdi aivan upeimpaan loistoonsa hänen syntymäpäiviinsä mennessä ensi viikolla, niin ainakin yleisurheilun MM-kisoja hän saanee katsella omasta nojatuolista, omasta televisiosta ja rauhassa omassa huoneessa. Aikaa on tasan viikko.

Ja mitä muuten tekee viikon hulinasta hengissä selvinnyt aviopari perjantai-iltana, kun lapset on saatu itkun ja hampaiden kiristelyn jälkeen nukkumaan? Menee tietysti marjapensaaseen, kumpikin oman astian kanssa, toiseen mustia viinimarjoja ja toiseen valkoisia. Ei tarvinnut hirveän paljon metsästää, kun pensaiden oksat roikkuvat marjojen painosta. Pitääkin pappalta aamulla tarkistaa mitä geenimanipuloitua lajiketta tuo yksi pensas on, vai mikä lie elukka sen juurella on käynyt lannoittamassa, kun sen marjat ovat aivan järkyttävän suuria! 

Vasemmalla normaalikokoinen mustaherukka, oikealla superhyperjättigeenimanipuloitu siskonsa.

Sanoinko jo, että rakastan mustaherukoita?

Ruohonleikkaus

Lenkille lähteminen näyttää edelleenkin olevan vaikeaa, mutta puutarhatyöt ne vasta vaikeita ovatkin. En ole edes yrittänyt kitkeä penkkejä tänä vuonna, saavat rehottaa kuten tähänkin asti (onneksi täti kävi pelastamassa parhaat perannat täystuholta). Palaan puutarhaprojektiin sitten joskus remontin jälkeisenä aikakautena. Mutta ruoho on leikattava, että pääsee eksymättä kulkemaan ulko-ovelta autolle ja takaisin. 

Sen sijaan, että panostaisimme nykyaikaisiin ruohonleikkurirobotteihin, otan kyseisen velvollisuuden hyötyliikunnan kannalta. Sports trackerin mukaan reilu tunti näytti tältä:

Älkää huomioiko tuota kellonaikaa ylhäällä. Meni pari tuntia ruohonleikkauksesta, ennen kuin tajusin kuinka screenshot oikein otetaan...

Poljen siis niska limassa reilun tunnin työnnettävä ruohonleikkuri edellä kuunnellen äänikirjaa. Reilu kaksi kilometria lykkimistä ja ihan kiitettävä määrä kaloreita palaa samalla, kun pääsee äänikirjassa taas pari lukua eteenpäin. Kunnon kuulosuojainmalliset kuulokkeet ovat edellytys kirjan seuraamiselle, toivottavasti en kuuroudu parin vuoden sisällä, kun ruohonleikkuri ja kirja huutavat kilpaa. 

Puutarhanhoidosta sen verran vielä, että kunhan sen aika on, niin aloitan kyllä pensaiden ja penkkien reunojen siistimisellä. Kivetystä ja katetta vaan joka paikkaan, että pääsee helpommin sitten lykkimään sitä ruohonleikkuria. Ja noille piikkipensaille on myös tehtävä jotakin, hitto kun aina osuu käsivarteen joku piikeistä, vaikka kuinka varoo.

 

Norjassa mies hoiti nurmikon tällaisella antiikkisella laitteella ja se jos mikä kävi hyötyliikunnasta. Eikä kulu bensaa, laitetaanpa tämäkin vielä harkintaan jos mies ajaa jatkossakin nurmikon... ;)
 

Kylähullun paperit lähtis takuuvarmasti, jos tuollaisella pyörällä surruuttelisi menemään! :D Ihan niinkuin niitä ei nyt jo tähän talouteen tarjottaisi...

Nähdään taas!

Koska suomalaisia vaivaa jokin kumma tauti juhannuksena ja kaikki kaikkoavat järven rannalle, keskelle ei-mitään ja lukkiutuvat mökkeihinsä (etteivät sääsket syö hengiltä), eikä siellä mökillä tietenkään mitään nettiä ole (eikä sähköjä tai juoksevaa vettäkään), niin mitäpä minä täällä riehumaan, kun ei kukaan kaipaa kuitenkaan. Otankin kunnon juhannusvapaan täällä blogin puolella ja palaan taas intoa täynnä juhannuksen jälkeen, kunhan pääsen taas sivistyksen pariin (minuakin vaivaa se sama tauti, enkä malta odottaa, että pääsen kuvan maisemiin).

Aion pakata mukaani kasan naistenlehtiä (=käly pakkaa MeNaisia rinkan täyteen), Nesbøn kirjan ja aurinkorasvaa. En tietenkään ehdi niihin kuin koskea, mutta haaveet pitävät ihmisen onnellisena. Meillä on mieheni kanssa molemmilla juhannuksen tienoilla nimipäivät ja kaikki tekosyythän meillä on tähänkin asti aina käytetty, joten lahjat juhlat ovat luvassa tälläkin kertaa (odotan kakkutarjoilua). Äänikirjankin otan matkalle, koska aiomme ajaa myöhään illalla, jotta lapset nukkuisivat suurimman osan matkaa. Muuten saisimme ruuhkan lisäksi kuluttaa aikaamme tunnin välein pysähtymällä, emmekä olisi perillä kuin vasta juhannuksen jälkeen.

Nauttikaahan tekin keskikesän kohokohdasta, eikä seisota siellä veneessä sitten!

Karvanlähtöaika

Nyt on käyty parturissa molemmat tuon lenkkikaverin kanssa. Omat hiukset ovat aika ohuet, kun tukka lähtee tämän imetyksen takia (hyvä, ettei kalju jo paista), mutta niihin saatiin kummasti eloa uuden värin avulla. Koiralla taas on ihan järjetön karvanlähtö käynnissä, joten käytiin esikoisen kanssa vähän vauhdittamassa villahousujen pois heittämistä. Koira keveni varmaan kilotolkulla, sellaisia tuppoja irtosi (pitäisköhän itsekin vaan leikata tukka lyhyeksi, niin saatas tuo painoindeksi kohdilleen...)

 

Aika komea keko lähti koirasta karvaa, siitä riittää pikkulinnuille pesävärkkiä vähäksi aikaa :) Joskus taisi sisko aloittaa noiden karvojen keräämisen tehdäkseen niistä lankaa ja kutoakseen koirankarvalangasta villasukat. Lieköhän tuo projekti vielä haaveissa? Nyt lähtisi halvalla vanua, jos eivät linnut ole jo vieneet kaikkea!

Omasta kuontalosta ei ole kuvia (harmi, kun nyt ne ois kerranki ihan nätisti). Katotaan sitä joku toinen kerta, kun ei ole illan ohjelmassa kiekkopelin ja euroviisujen lisäksi myös katon maalipesua ja tyttöjen patjanpäällisten kavennussaumurointia. 

Maanjäristys

"Mummu, onko täälläkin ollut maanjäristys?" kysyi naapurin mummulta hänen lapsenlapsensa viime vuonna ja näyttäisi siltä, että kysymys on edelleen ajankohtainen.

Routa tekee tehtävänsä, Destia ei. Ei kun olis tosi kiva, jos vaikka 15 vuoden välein näitä pikkuteitäkin vähän huollettaisiin. Paikallisen kokkolalaistuneen sanoin: "Paikat tippuu hampaista, kun näitä teitä ajaa." Kyseessä vapaa lainaus vuosien takaa, saattoi mennä metsään, mutta kuvastaa kyllä tuntemuksiani auton ratissa (ja lasten kokemuksia lastenrattaiden kyydissä, vaikka toisella ei ole vielä ensimmäistäkään hammasta).

Tosin voi olla, että nämä halkeamat maassa ovat seurauksia tämänpäiväisestä karjumisestani. Olemattomat yöunet, miehen viikonloppureissu, yksi uhmaikäinen äiti ja miljoona asiaa mielessä johtivat säännöllisin väliajoin tulivuoren purkausta muistuttavaan ärjymiseen ja jäähyilyyn. Jäähyt olivat ensisijaisesti paikallaan äidin sykkeen tasaamiseksi. Ei voi kuin nostaa hattua yksinhuoltajille, en ymmärrä miten te pärjäätte. Minut (tai ennemminkin lapset) pelasti tänään pappa, joka iltapäivällä otti vuorotellen toisen lapsista hoiviinsa ja itse varmaan tiedostamattaan pelasti minut (ja lähitiet) pahemmilta vaurioilta.

Kuvat on muuten otettu noin 200 metrin säteeltä kotoa käsin, en jaksanut kauemmas lähteä, kun lähelläkin oli näin paljon kuvattavaa. Jään odottamaan korjaustöitä ja roudan lopullista sulamista.

Tulva

"Ja tulvii Pohjanmaa..." no onneksi ei soi tuo laulu päässä (vaan edelleen meripihkahuone, vois kyllä vaihtaa jo levyä). Täällä tosiaan vähän tulvii. Mies kävi kuvaamassa naapurustoa ja tässä muutama otos siltä reissulta.

 

Tiet ei yleensä mene poikki, eikä mene nytkään. Joutsenet erehtyi taas luulemaan, että tässä olisi jokin isompikin lätäkkö kyseessä. Esikoinen on jo useampana iltana muistanut mainita, että joutsenetkin menevät nukkumaan :)

Todistusaineistoa, olen lähdössä lenkille. En kyllä jaksanut juosta pitkään, kun tein vetoja, mutta siitä lisää huomenna. Pitäis muuten alkaa miettimään (kaiken muun lisäksi), minkä väriseksi tuo talo maalataan. Ehdotuksia?