sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Tour de tuska

Myhäilen tyytyväisenä sohvalla katsellessani Tour de skin loppunousua ylös konttaavia hiihtäjiä. Onneksi ei tarvitse itse hiihtää laskettelurinnettä ylöspäin. En nimittäin hiihdä, vaan työnnän lastenvaunuja. Oma tour de tuskani ei ole laskettelurinne, vaan ihan normaali norjalainen kaupunkimaisema. Sen kanssa taistelen lähes päivittäin lastenvaunujen kanssa, kädet suorina, kyynärpäät korvien tasalla, polkien lyhyin askelin jyrkkää mäkeä ylöspäin.

Alpe cermis

Norjassa saa vain haaveilla Pohjanmaan lakeuksista, täällä ei tasaista pihaa löydy keneltäkään, ja jos löytyy, niin se on kyllä pengerretty piha se. Käyn jumpassa vajaan kahden kilometrin päässä ja nousua matkalle tulee 100 metriä. Sanoinko jo, että meillä ei ole autoa? Matkahan ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Sen hölkkää alamäkeen kymmenessä minuutissa, eikä kotimatkaankaan yleensä kulu kuin parikymmentä minuuttia. Yleensä...

Pari viikkoa sitten ajattelin ottaa molemmat tytöt jumppaan mukaan (koska täällä on mahtava Elixia Kids, joka mahdollistaa vanhempien treenaamisen!). Joulun alla tulehtunut kyynärpääni oli jo paranemaan päin, joten kyllä tästä hyvä tulisi.

Että sitä voi ihminen huijata itseään! Kaikki meni hyvin niin kauan kuin esikoinen pysyi tyytyväisenä. Oli kyllä oma vikani, että paluumatkalle lähtö viivästyi ja jo alkumatkasta kaksivuotias alkoikin nuokkua seisomalaudallaan. "Sylliin! Haluaa! Sylliin! Äitii!" Kerta toisensa jälkeen. Syliin ottaminen ei tullut kuuloonkaan, koska ainoa terve käteni työnsi jo vaunuja toisen roikkuessa voimattomana ja täysin hyödyttömänä sivulla. Tulehdus ei sitten ollutkaan vielä kokonaan poissa ja ylipäätään reissuun lähtö oli karkea virhearviointi. Periaatteessa vaunujen työntäminen vastasyntynyt kopassa ja kaksivuotias seisomalaudalla on ihan rentoa hommaa, ei se niin raskasta ole, etteikö siitä selviäisi. Mutta ottaen huomioon oman terveydentilanteen, esikoisen yhteistyökyvyn puutteen ja järkyttävän, loppumattoman ylämäen alkoi epätoivo nousta pintaan. Pääsisimmekö koskaan kotiin? Miksei meillä ole sitä autoa?? Miksei rusinapaketti lohduta nyt, kun se on aina tähän asti pelastanut itkulta? Vauva aloitti oman huutokonserttinsa vasta lähempänä kotia, mutta nukahti onneksi uudestaan. Pihamäki oli viimeinen niitti, sitä en jaksa normaalistikaan ylös molemmat kyydissä, mutta nyt kotiovi ei tuntunut lähestyvän ollenkaan jään livetessä jalkojen alta kerta toisensa jälkeen.

Viimeinen etappi

Viimein perillä. Olin ihan sippi ja mieleni teki heittäytyä x-asentoon eteisen lattialle kuola suupielestä valuen. Hiki kirvelisi silmissä ja huoltaja toisi juomapuollon ja peiton, ottaisi kengät pois ja taluttaisi lepäämään. Ei kun se olisi siellä oikealla Tour de skillä... Tour de tuska ei lopu vielä tähän (eikä minulla mitään huoltajia ole, jos mies on töissä. Muuten hän on kyllä erinomainen huoltaja.) Oma tuska taka-alalle ja hommat jatkuu. Esikoinen ensin pois haalarista ja päiväunille. Hysteerisen itkukonsertin jälkeen hän viimein nukahti ja minä tuuletin villisti, mutta äänettömästi. Toinen käsi ehti jo melkein koskettaa suihkun hanaa, kun alakerrasta kuului vauvan rääkäisy. Niin tietysti. Ei muuta kuin kylpytakki päälle ja menoksi taas.

What a feeling!

Suihkussa pääsin käymään saman vuodokauden puolella ja muistaakseni söinkin jotain jossain välissä (no ihan varmasti söin), joten loppu hyvin kaikki hyvin. Huomenna uudestaan!

2 kommenttia:

  1. Hei! Ihan vahingossa törmäsin blogiisi ja hyvä niin, sillä kirjoitat ihanan nokkelasti ja hauskasti! Seuraan varmasti jatkossakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Itseironia on parasta huumoria ;)

      Poista