maanantai 14. tammikuuta 2013

Lähtemisen vaikeus

Huokaus. Ja toinen vielä. Olipahan taas aamu.

Oikeastaan en odottanutkaan, että tänään olisi ollut mitenkään hyvä maanantaiaamu, koska olin jo koko eilisen illan niin pahalla tuulella. Pari todella pientä vastoinkäymistä ja päivä pilalla. Siinä ei auttanut ajatella Afrikan lapsia yhtään, kun vauvan mobilen rengas suli muodottomaksi parafiiniuunia vasten. Ei lohduttanut ei sitten niin pätkän vertaa, että siellä joku näkee nälkää. Suututti ja sen kyllä huomasi. Yritettiin vielä ottaa muutama perhepotretti, mutta ei niistä kyllä tullut yhtään käyttökelpoisia, kun joka kuvassa näytän siltä, että voitko nyt vaan ottaa ne kuvat ja vähän äkkiä, niin saadaan tää projekti valmiiksi.

Yöunista ei ollut apua, olin edelleen huonolla tuulella. Ulkona reilu 20 pakkasta. Great! Just sitä kaipaaki kahden pienen lapsen kanssa. No ei siinä mitään, puettiin päälle suunnilleen kaikki mitä omistettiin ja sitä pukemisen riemua kesti lähes puoli tuntia. Miten kukaan vanhemmista ylipäätään koskaan ehtii ajoissa töihin??
 
Kaksivuotiaamme osaa kaiken itse, jos häneltä kysytään, joten hänen pukemisensa on kuin olisi vapaapainiottelussa. Hiki virtaa jo ensimmäisen vaatekerran jälkeen, mutta kaikkien riemuksi niitä painieriä on tällaisella kelillä vielä kaksi kolme lisää! (Pitäis varmaan treeniohjelmaan lisätä joogaa tai pilatesta, jos se lisäis äidin kärsivällisyyttä edes vähän.) Kun viimein päästiin ulos, tyttö huusi naama punaisena, että päähän sattuu. Sattuis itseäkin, jos olis vajaan puoli tuntia huutanu kurkku suorana. Sitten se säikähti sitä, että kyyneleet alko jäätämään kasvoja, kun ei oo tottunu tuollasiin pakkaslukemiin. No koita siinä sitten selittää, että lopeta se itkeminen, niin ei tuu niin kylmä poskille, kun toinen vaan itkee entistä kovemmin. Nostin tytön seisomalaudan päälle ja lähdettiin matkaan. Onneksi tiet oli hiekotettu (mikä ei ole mitenkään itsestäänselvyys täällä, varsinkaan heti aamusta). 

Saako olla vähän onnellinen, kun luovuttaa lapsen päiväkotiin? Mun mielestä saa tollasen kiukkuamisen jälkeen. Lapsi rauhottu ku seinään nähdessään kaverinsa ja tytöt alkoivat heti selostamaan toisilleen kaikkea maan ja taivaan väliltä yhtäaikaa lukuisilla eri kielillä. Pitäkää hauskaa! Ja matkaan taas. Vauva oli melkein muumioitu vaunuun, ettei kylmä pääsisi keuhkoihin asti. Vain kymmenen minuuttia myöhässä 40 minuutin spinningistä. No ei paha, alkulämpimät oli otettu jo. Vastaanotossa sanoivat jonkun ottaneen aamulla taksin, kun auto ei ollut lähtenyt käyntiin. Muillakin oli ollut vaikeaa. 

Onneksi lähdin. Salille on ihana jättää huolet hikipisaroina. Ohjaaja oli huippu, ymmärsi että maanantaiaamut voi olla vähän rankkoja ja osas tsempata just sopivasti, ettei mennyt teennäiseksi yrittämiseksi, vaan sai juuri tarvittavan puristuksen lisää.

Nyt ei ollut kuvia. Jotain rajaa sentään. Onhan sentään maanantai.

4 kommenttia:

  1. Täytyy sanoa et tää siun blogi on ihan huippu! Rehellistä kuvausta lapsiperheellisen arjesta, eikä sitä kuinka kaikki on vaan niin ihanaa ja upetaa.
    Katja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Joo tästä on idyllisyys kaukana! :D Otettiin nimittäin sama painiottelu iltapäivällä uudestaan päiväkodissa...onneks ne muut vanhemmat tietää kans minkälaisia pienet lapset oikeesti on, muuten olisin kuollu häpeään.

      Poista
  2. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi mulla on vaan YKSI lähtijä. Se tempoo siihen malliin jo minun hermoratoja, että tarttisin jo rauhoittavia, jos puettavia olis enemmän...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ootan epätoivoisesti sitä päivää, kun tytöt alkaa viihdyttään toisiaan, niin saa omat kädet takaisin. Mutta sitte taitaa olla luvassa sitä riitapukareiden erottamista tuon pukemisen sijaan...

      Poista