sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Mikä meitä yhdistää

Liinan lanseeraaman kirjoitushaasteen toisen aiheen sai kunnian päättää Leopardikuningatar ja se menee näin:

Mikä meitä yhdistää

Papin aamen. Aihetta pyydettiin pohtimaan parisuhteen kannalta ja - kliseistä ehkä- mieleeni tuli ensimmäiseksi avioliiton solmiminen ja suhteen virallistaminen läheisten edessä. Aamen sille. 

Lapset. Meillä on kaksi ihanaa tyttöä. Siitä huolimatta, kun aihe lasten lopullisesta lukumäärästä nousi esille väärällä hetkellä (olin tainnut vaihteeksi taistella uhmaiän kanssa koko illan), olin sitä mieltä, että meillä on jo nyt kaksi liikaa. Parisuhteen kannalta lapset ovat joskus enemmän erottava kuin yhdistävä tekijä. Tarkoitan sitä, että lasten kasvattamisesta, päivärytmistä, harrastuksista, pukeutumisesta, lukumäärästä, nimistä, kavereista jne voi keskustella loputtomasti. Eräskin facebook-päivitys tässä viikonloppuna julisti, kuinka äidin oltua poissa kotoa oli isä lapsineen viettänyt viikonlopun living on the edge; oli hypitty sängyllä, syöty jälkiruoka ennen pääruokaa ja mikä kauheinta, puettu päälle ruutua ja raitaa yhtä aikaa ja menty ihmisten ilmoille :D (tämä tapaus ei liity omaan mieheeni ja lapsiini, tietääkseni) 

Avioehto. Mikä on minun on myös sinun; paitsi jos lusikat menevät jakoon. Mielestäni avioehdossa ei ole kyse pessimismistä vaan realismista. Etenkin, jos parisuhteen osapuolet ovat liiton solmimisen hetkellä tai tulevaisuudessa kovin epätasa-arvoiset taloudellisesti esim. perinnön tai oman uran vuoksi. Onpahan selvää alusta asti, ettei kumpikaan osapuoli ole suhteessa hyötyäkseen taloudellisesti eikä elääkseen toisen siivellä. 

Haaveet. Aika moni parisuhde on kaatunut siinä vaiheessa, kun on oikeasti oltu elämän tienristeyksessä ja huomattu, että halutaankin eri suuntiin. Eri suuntiin elämän sisällön suhteen, maantieteellisesti tai ajallisesti. Täydelliseltä vaikuttava elämä ja parisuhdekin kaipaa haaveita ja erityisesti niitä yhteisiä haaveita, joista saa voimaa jaksaa yli raskaiden päivien. 

Toisen hyväksyminen virheineen. Itsehän olen tietysti lähes täydellinen, joten minun virheissäni ei ole juuri sietämistä... Huonon huumorintajun sietäminen/jakaminen on eduksi suhteessa kuin suhteessa. Simpsoneitakin saa katsoa, kunhan toinen saa katsoa sillä aikaa Täydellisiä naisia. 

Salaisuus. Mieleeni on jäänyt eräs kerta, kun Clarissan steppitunnilla seurasin (en ole mikään stalkkeri, mutta he sattuivat seisomaan lähelläni) erään tuttavapariskunnan kommunikointia. He näyttivät koko ajan siltä, kuin heillä olisi ollut jokin salaisuus, josta kukaan muu ei tiedä. Terveisiä vaan Sannalle :) Samanlaisen kipinän minäkin haluan säilyttää. 

Mikä meidät sitten pitää yhdessä? Kysymyksen jalostaminen tähän muotoon on ajankohtaisempi kuin alkuperäinen kysymys tässä lapsiperheen hektisessä arjessa, jossa parisuhde on väistämättä jouduttu laittamaan välillä kirjahyllylle. Tekisi mieleni sanoa, että meitä pitää yhdessä mieheni käsittämätön kärsivällisyys ja puheeni suodatuskyky. Todellisuudessa meidät pitää yhdessä tietoisuus siitä, että tämä vaihe menee ohi. Niin hyvässä kuin pahassa. Juuri ehdittyäni valittaa kuinka raskasta on pienten lasten kasvattaminen, se on myös aika ihanaa. Mutta ihanaa on myös, kun lapset kasvavat ja meille vanhemmillekin jää taas enemmän aikaa yhdessä. Siihen asti pienistä hengähdystauoista suuri kiitos sukulaisille ja ystäville, jotka auttavat meitä aika ajoin muistamaan, että tässä perheessä on isän ja äidin lisäksi myös aviopari. 

Takaisin tehtävänantoon. Jos ei oteta huomioon Leopardikuningattaren johdattelua käsittelemään aihetta parisuhteen kannalta, niin minua henkilökohtaisesti kiinnostaa mikä meitä yhdistää, juuri Sinua ja minua? Olet ehkä tavannut minut? Saatat jopa olla sukua minulle? Ehkä eksyit tänne muiden ainekirjoitushaasteeseen osallistuneiden blogeista? Blogi on avainsana, siitähän tässä on kyse. Olet syystä tai toisesta (omasta halusta tai pakotettuna) klikannut auki Kupla-blogin postauksen aiheesta Mikä meitä yhdistää. Tässä tapauksessa vastaus on yksinkertainen, se on blogi (VR:n langaton nettiyhteys se ei ainakaan ole!)

Tähän väliin tulisi Viivi&Wagner-klippi, jossa Viivi ihmettelee, miksi he ovat yhdessä, kun he ovat niin erilaisia, johon Wagner vastaa "Eikö riitä, että rakastaa?". En löytänyt kyseistä klippiä, joten joudutte nyt kuvittelemaan sen :)

Opettajan kommentti: Kirjoitit jo aiheesta, toisin kuin viimeksi, mutta aiheen käsittely jäi kovin pinnalliseksi ja luettelomaiseksi. Oletko varma, että sinua on napanuoran leikkaamisen jälkeen yhdistänyt mikään muihin ihmisiin?

Muita aineita voit käydä lukemassa tämän linkin takaa! Ensimmäisen Minusta tulee isona -aineeni taas löydät täältä. Jatkoakin on luvassa, halusitte tai ette! :)

12 kommenttia:

  1. Mukavia aatteita parisuhteesta. Ja hyvä tuo loppu, meinasin lähteä sille blogilinjalle aluksi itsekin mutta sitten kirjoitin toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli aika ilmeinen ja vähän helppo ratkaisu, kun aihe oli muuten aika haastava. Oli vaikea keksiä jotain omaperäistä, kun varmaan suurin osa suhteista koostuu pääosin samoista aineksista.

      Poista
  2. Elän elämäni parasta aikaa, taas.

    Miehesi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten niin taas? Ja huomenna uudelleen :)

      Poista
  3. Mukava teksti! Sellainen jalat maassa -tyylinen. Ja tuo havainto salaisuudesta, se on nerokas. Tunnistan sen itsekin, mutta en ole varma onko meillä sitä. Ellei sitten yhteistä muille vierasta kieltä lasketa salaisuudeksi. Kiitos haasteeseen osallistumisesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se salaisuus on vaikea määritellä, se on siinä katseyhteydessä ja kehonkielessä jokin juttu. Tiedät mitä tarkoitan.

      Eipä mitään, vaikka aihe oli haastava, niin täällä jo kieli pitkällä odotetaan uutta aihetta :D

      Poista
  4. Nauran täällä ihan kippurassa opettajan kommentille! :'D Mahtava konsepti. Kyllä sua yhdistää - sun kanssa on helppo olla, vaikkei vielä niin hyvin tunnetakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogien ihmeellinen maailma on mukavia yllätyksia - ja ihmisiä - täynnä :)

      Poista
  5. Kiitos, tekstisi oli jälleen piristys päivään. Uhmaikäisen kanssa tappelun jäljiltä ja niin ihanan, aikaa myötä arjistuneen, toivottavasti jotain kipinää sisältävän parisuhteen seassa sukkuloinnin keskellä tekstisi saavat tirskumaan. Pidän kovasti tyylistäsi kirjoittaa näistä arjen raadollisuuksista, jos niitä näin voi kutsua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tätä arkisinta arkea muuten jaksaisi, jos ei näille pääsisi välillä nauramaan :) Kiitos, että jaksat kommentoida! Se tekee tästä hommasta mielekästä :)

      Poista
  6. Opettajan kommentti oli nyt aivan liian tiukka!
    Steppitunnit! Blogiin kommentoiva mies (tai sit joku hullu anonyymi)! Viivi & Wagner! Me likes!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kritiikki pitää jalat maassa ;) Mua harmittaa ihan hulluna, etten löytäny sitä klippiä! Mutta löysin monta miuta hyvää, joista sais kyllä hyvän postauksen...

      Poista