Lukkojen takana

Melkein kaksi viikkoa ehdittiin asua kotona, ennen kuin jäätiin ensimmäisen kerran lukkojen taakse. Useat väärinkäsitykset johtivat näihin surkuhupaisiin tapahtumiin (ei muuten naurattanut eilen sitten pätkän vertaa). Meillä kun on täällä maalla vähän erilaiset tavat kuin rivitalolähiössä kasvaneella miehelläni, niin tältä erehdysten, olettamusten ja väärinkäsitysten sarjalta ei oikeastaan voinut välttyä. 

Olimme lähdössä hoitamaan asioita kylälle, kuten täällä on tapana sanoa (eli keskustaan, ettei nyt tule lisää väärinkäsityksiä). Laitoin jo valmiiksi oven lukkoasentoon, koska olimme tietääkseni valmiit. Jotain kuulemma puuttui, joten en sulkenut ulko-ovea vielä. Mies kävi sisällä, haki tarvitsemansa, ja löi oven kiinni. Hän ei ollut tietoinen, että ovi menisi lukkoon, vaan luuli vielä pääsevänsä sisälle. "Missä avain on? Kai sinä otit sen?" Olin kyllä nähnyt, ettei avain ollut lukossa, mutta oletin sen olevan varmassa tallessa tutussa piilopaikassa. Tarkistus osoitti luuloni vääräksi. Mies oli ottanut lukossa roikkuneen avaimen illalla sisälle, koska täytyyhän ovi yöksi lukkoon laittaa (ai maallakin?). Avain oli siis sisällä. Ja me ulkona. Ja vara-avain mökillä. Sinne on 80 kilometriä, joista viimeisen 3 kilometriä ovat tähän aikaan vuodesta umpihankea. Sen jälkeen voisi aloittaa arkeologiset kaivaukset kinokseen avaimen löytämisen toivossa. Noup, jotain muuta olisi keksittävä. 

Olin ihan raivona, ehkä enemmän itselleni kuin miehelleni. Molemmat kai yhtä syyllisiä väärinkäsitykseen. Huusin pyysin miestäni soittamaan isälleni, ehkä hänellä olisi vara-avain autossa. No ei ollut. Mutta hänestä kuoriutui lähes ammattilaisen veroinen tiirikoija, omalla tyylillään.

Taloa kiertäessään ja arpoessaan, minkä ikkunoista pistäisi säpäleiksi, isäni oli jo soittanut tutulle poliisimiehelle, että sattuisiko hänellä olemaan ketään alan ammattilaista hallussa, nyt olisi hommia. Ei ollut, joten murtotöihin oli ryhdyttävä itse. Ikkunan sijaan hän päätyi murtamaan oven. Ja aika siistiä jälkeä tuli, vaikka olikin kyseessä tämän alan aloittelija (tietääkseni).

Eli loppu hyvin kaikki hyvin, pääsimme sisälle koko sakki. Mutta kyllä vaan otti niin pirusti päähän ja epäilin, että pappa on jo pakannut matkalaukkunsa saapuessamme kotiin (en kyllä olisi syyttänyt, itsesuojeluvaisto se kai hänelläkin on). Onneksi hän oli leppoisalla päällä, taisi tietää mihin oli ryhtymässä, kun tähän asumisjärjestelyyn suostui ja hyvä niin; emme pärjäisi päivääkään ilman häntä!

Liekö se on tämä Suomen maaperä itsessään, joka pistää suomalaisen kiroilemaan niin maan p... no ymmärrätte varmaan. Nimittäin Norjassa en kiroillut juuri lainkaan. Se ei vain kuulu maan tapoihin. Joka kerta Suomessa lomaillessa kiroilu särähti korvaan ja päivittelin, minkä ihmeen takia suomalaiset täyttävät lauseensa vähintään yhdellä, mieluiten useammalla kirosanalla. Se on aivan hirveän kuuloista!! Mutta tässä sitä ollaan, itse samassa junassa. Kyllä oppi varmaan esikoinen aika monta uutta valikoitua sanaa, joilla voi sitten ilahduttaa esimerkiksi isovanhempia, kun ollaan seuraavan kerran kylässä. Kyllä meidän tyttö jo osaa puhua vaikka mitä! Loputtomalta vaikuttavaan tehtävien listaan lisättäköön tämän episodin jälkeen kohdat: 

• Teetä ainakin kaksi vara-avainta ja kätke ne talon ulkopuolelle, äläkä koskaan vie niitä sisälle.
• Opeta esikoiselle muitakin uusia sanoja kuin kirosanoja.

Pågen

Ruisleipää on ollut ulkomailla ikävä, mutta ei sitäkään nyt yhtenään jaksa syödä! Mutsien kymppiä sponsoroimaan lähtenyt Pågen* lahjoitti meille mammoille aika pinon leipiään ja niitä tässä ollaan nyt sitten ruisleivän lomassa maisteltu. Merkki oli itselleni uusi, liekö ollut vielä markkinoilla, kun syksyllä 2008 Norjaan lähdettiin? (Oli se markkinoilla, tarkistin netistä.) Ehkä olen ollut vain kriittinen ruotsalaistan merkkiä kohtaan? No en ole enää, kyllä näitä suomalainenkin syö ;)

Miehen veli kertoi oman vinkkinsä; Oivallus-paloista tulee tosi hyviä, kun käyttää ne leivänpaahtimessa. Saa käyttää muttei oo pakko hei!  Itse juuri Suomeen muuttaneena en vielä tuolloin tiennyt, että kyseinen leipä on sijoitettu kaupoissa yleensä paahtoleipien viereen... olisin ehkä siitä itsekin hoksannut, mutta kiitos kuitenkin lankomiehelle ;) (Aviomiehen veljestä käytetään muuten myös nimitystä kyty, pitäisiköhän alkaa käyttämään sitä...)

2,5-vuotiaskin uskalsi maistaa. Älkää vetäkö kuvasta vääriä johtopäätöksiä, yleensä hän nuolee vain voit päältä, nyt meni vähän leipääkin, joten tätä voi kyllä kokeilla uudestaankin!

DIY jalkapeite autoon

Vaatehuoneesta löytyi lisää aarteita; vauvan makuupussi 80-luvun äitiyspakkauksesta. Sen vetoketjut olivat jo nähneet parhaat päivänsä, joten makuupussiksi siitä ei enää ollut, mutta kuosi oli niin hellyyttävä, etten raahtinut sitä hävittää.

Ensin suunnitelma oli tehdä siitä lapsille peitto, mutta kun autossa ratkoin vetoketjua irti, huomasin, että tämähän lämmittää mukavasti jalkoja. Siihen se valmis peitto sitten jäi jalkojen päälle, eikä ilmastointi päässyt puhaltamaan suoraan jaloille.

Käytännössä siis leikkasin vain makuupussin vetoketjun ja sidontanauhat siististi irti pussista ja valmista tuli! Peitto on täydellisen kokoinen; peittää jalat, mutta ei pursua oveen väliin eikä valu lattialle.

Lapset eivät nyt saaneet peittoa, vaan se jääköön tällä erää autoon varapeitoksi, joka on helppo heittää omien jalkojen nukkuvan lapsen suojaksi.

Mainittakoon nyt vielä, etten minä nyt niin innoissani autosta ole, että siirtäisin ompelukoneenkin sinne, mutta olimme eilen reissussa ja jotenkinhan se matkustamiseen kulunut aika piti hyötykäyttää ;)

Sattuuko joku muuten muistamaan minkä vuoden kuosi tuo on? Meitä kun on neljä sisarusta, niin vaihtoehtoja on rajallisesti, mutta todennäköisesti se on joko vuodelta 78 tai 80.

Kaksi lenkkiä

Ensimmäinen lenkki oli HK:n lenkki (oikeasti se oli grillimakkara ja niitä oli monta). Oltiin paistamassa makkaraa koko porukalla yhdellä erämökillä ja syötiin me vähän kahvipullaakin. 

Pappa näytti esikoiselle jäniksen jälkiä (pakkohan se oli, kun hän oli koko viikon laulanut iltaisin tytölle jänis metsässä laukkaa...)

Auto jätti ensimmäisen kerran välille, tosin pyynnöstä. Päivän toinen lenkki, juoksulenkki, oli 8,4 km pitkä. Pelkäsin vähän kuinka lonkat kestävät noin pitkän matkan jäisellä tiellä juoksua, mutta hyvin kestivät. Sain nimittäin vähän helpotusta loppumatkasta, kun naapurin naiset olivat myös lenkillä ja heille piti sanoa oikein käsipäivää ja vaihtaa kuulumisia :)

Illalla lonkat kyllä ilmoittivat olemassaolostaan niin paljon, että tuli elävästi raskausajat mieleen. Täytyy olla varovainen, ettei tule rasitettua niveliä liian pitkillä lenkeillä näin alkuun, varsinkin, kun tiet ovat vielä niin jäässä. Uudet reiättömät paremmin iskua vaimentavat lenkkarit saattaisivat myös auttaa asiaa ;)

Note to self: Älä syö niin paljon makkaraa ja pullaa ennen lenkkiä, niistä tulee vain huono olo.

Auto

Minulle autot ovat aina olleet punaisia, valkoisia ja harmaita. Erotan farmarin tavallisesta autosta (ainakin yleensä) ja Ladan Kupla-Volkkarista. Osaan tankata ja olen ajanut suhteellisen paljon siihen nähden, etten ole koskaan omistanut omaa autoa.

Ennen tätä päivää! Saanko esitellä uuden perheenjäsenemme;  hänen virallinen nimensä on Volvo V70, mutta pian häntä aletaan varmasti kutsumaan hellittelynimillä. Hän on harmaa, vaikkei ole vielä edes keski-ikäinen, hänellä ei ole ajettu kovin paljoa, vaikka käytetty onkin. Hän on hyvin hiljainen meihin muihin verrattuna, eikä hän ole yhtä vaativa kuin me muut. Hänellä on hyvin miellyttävät korkeat penkit ja riittävästi tilaa kahdelle lastenistuimelle. Tilaa jää vielä kolmannellekin takapenkkiläiselle! Hänellä on vähintäänkn yhtä leveä perä kuin omistajillaan, vaikka hän ei syö lähellekään yhtä paljon. Hän on rauhallinen, tasapainoinen ja vakaa liikkeissään. Hän on kuin tehty meille :) 

Vaikka minua vähän kaihertaakin ajatus, että autottomuus on nyt takana, niin olen onnellinen, että se olet juuri Sinä, jonka takia ne ajat ovat ohitse. Toivottavasti säilyt uskollisena ja terveenä perheenjäsenenä pitkään!

Natsi vuokraisäntä

Loppusiivous, vähän laajempi ja tarkempi viikkosiivous, voisi joku kuvitella. Siivouksen piti olla pienin ongelmistamme, kun muutimme Norjasta Suomeen, mutta kuinkas siinä kävikään...

Muuttokuorman lähdettyä (SNCargo hoiti lopulta homman ilman ongelmia, vaikka välillä näytti jo pahalta auton saapumisen suhteen sovittuna ajankohtana) olimme ajatelleet ottaa viimeisen illan rennosti ystävien kanssa ja nauttia viimeisistä hetkistä Norjassa ennen seuraavan päivän matkustamista. Lähdin jo edeltä ystäväni luokse, missä yövyimme, jotta ruoka olisi valmista, kun mieheni ja ystävämme saapuisivat myös määränpäähän. Jäljellä oli enää lopputarkastus ja se olisi vain läpihuutojuttu. Olimme siivonneet hyvin, joten kyseessä olisi pelkkä muodollisuus. Luulimme...

Illaksi olimme varanneet mm. shampanjaa, jota piti nauttia ystävien seurassa viimeisen Norjassa vietetyn illan kunniaksi, mutta yhteinen rentouttava illallinen vaihtuikin paljain käsin keittiönkaappien jynssäämiseen. Sain puhelun mieheltäni puoli tuntia sen jälkeen, kun vuokraisännän kanssa oli sovittu treffit. "Täällä menee koko ilta. Voitko lainata Idalta imuria ja siivousvälineitä?" Kun esikoinen saatiin nukkumaan, niin shampanjalasin sijaan tartuinkin autonavaimiin ja raahasin siivousvälineet mukanani talolle. 

Lista oli loputon. Vuokraisäntä oli saapunut sisään valkoisen liinan kanssa, tiedättekö sellaisen, jota tarjoilijat kantavat käsivarrellaan, ja tuolla liinalla pyyhkinyt kaikki kuviteltavissa olevat pinnat. Kaikki keittiön pinnat olisi pestävä uudestaan. Työtasossa olevan tahran tulisi hävitä, tai joutuisimme maksamaan tason vaihdon (?). Vuokraisäntä oli mm. nostanut muutamia keittiönkaappeja pois paikoiltaan, koska ne täytyy pestä myös saranapuolelta. 

Tahran takia taso menisi vaihtoon. Mitään muuta vikaahan tuossa ei ollutkaan...

Ikkunat täytyi pestä, mutta talvi asetti tiettyjä rajoituksia hommalle. Muutaman yrityksen jälkeen ikkunat saatiin kuin saatiinkiin pestyä ilman hirvittäviä jäätyneitä vesirantuja (kiitos vain miehelle!), mutta eihän se riittänyt (ikkunat oli siis pesty jo ennen tarkastusta). Pari ikkunaa ei auennut, koska on talvi, ja ikkunat olivat niin turvoksissa, ettei niitä uskaltanut tempoa auki, kun olisivat vain menneet rikki. Eli ne jäivät pesemättä ikkunoiden välistä. Tämä ei vuokraisäntää estänyt, vaan hän kampesi ikkunat auki ja kas vain, ne täytyi siis pestä samoin kuin ikkunanpielistä varissut rapistunut maali, jota lenteli ympäri huonetta. Lattialistat, jotka oli sekä imuroitu että pyyhitty, eivät kelvanneet. Sähköjohdon, joka kulkee listan päällä, takaa täytyi myös pestä pölyt pois. Mainittakoon, ettei sinne johdon ja seinän väliin sopinut edes sormi, joten aika haastavaksi meni... 

Pölyt tuli pestä myös lattialistan päällä olevan johdon takaa (tarkoitti käytännössä hammasharjalla hankaamista).

Ilmastoinnista hän valitti, olisi kuulemma pitänyt tuulettaa enemmän. Jos lattialla oli pahimmillaan 14 astetta lämmintä, niin lisätuuletusta ei todellakaan uskaltanut suorittaa pari kuukautta vanhan vauvan pötkötellessä lattialla.

Sen verran täytyy toki myöntää, että siivouksemme ei ollut virheetöntä. Oli ilmeistä, että jaloissa oli pyörinyt pari lasta koko ajan, koska joitakin kohtia oli hypätty yli, esim. keittiön seinästä löytyi selviä roiskeita, jotka ilman muuta kuului korjata ja pestä pois. Mutta epäkohtien ja pölyn etsiminen talon asumattomista kolkista, joihin kukaan ei ikinä muuten puuttuisi, oli kyllä kohtuutonta ja täysin tarpeetonta.

Suihkukaapin alta piti pestä uudestaan. Tuolta onkin tosi helppo hangata, herra on hyvä vaan ja siirtää kaappia sen verran, että päästään tilaan paremmin käsiksi!

Lopulta päätimme, että enempää ei ollut tehtävissä ja lähdimme viettämään viimeistä iltaa. Seuraavan aamun kymmeneksi sovittu tarkastus aikaistettiin meidän aloitteestamme yhdeksäksi, just in case... Juna lähtisi yhdentoista jälkeen, joten jos sieltä vielä jotain epäkohtia löytyisi, voisimme ne nopeasti vielä viimeistellä ennen junan lähtöä. 

Soitin miehelle lähdettyämme kävelemeen, missä tavattaisiin? "Ei mene vieläkään läpi!" Eteistä ei kuulemma oltu imuroitu. Imuroitiin varmaan kolme eri kertaa, mutta se ei paljon auta, kun sisään lompsitaan yleensä talvella kengät jalassa ja mm. herra itse kantoi kiviä kengänpohjissaan sisälle joka kerta kun taloon astui. Myös pari kuukautta sitten rikkoutuneen uunin tilalle saadun aivan törkeän likaisen sähköhellan kiillottaminen otti aivoon... Varsinkin, kun sen etulasi ei meinannut millään lähteä irti ja sen taustalla olleet roiskeet (jotka olivat siinä jo tullessa!) löytyivät huomautuslistalta.

Seinän vierestä tuli rapautunut laasti siivota. Siivoaminen aiheuttaa aina laastin uuden hajoamisen ja uuden siivouskierroksen. Olisiko pitänyt lopettaa vasta, kun seinää ei ollut enää jäljellä?

Mieheni oli ihmetellyt moneen kertaan ääneen olemmeko mahdollisesti tehneet jotain väärin vai mistä moinen kohtelu oikein on ansaittu. Talohan otettiin vastaan huomattavan likaisena siihen verrattuna mihin kuntoon sen siivosimme. Kyselyihin, eikö talo tulisi luovuttaa samassa kunnossa, kun se otetaan vastaan, vuokranantaja totesi vain, ettei taloa ollut loppusiivottu silloin, kun me siihen muutimme. Kumman kiire hänellä oli kuitenkin meidät taloon saada, koska jouduimme muuttamaan kesken kuukauden, vaikka olisimme itse halunneet muuttaa vasta kuun vaihteessa. Onneksi edellinen vuokranantajamme ei ollut natsi, vaan erittäin yhteistyökykyinen vanhempi rouva, joka iloksemme hyvitti loppukuun vuokran, vaikka hänen ei todellakaan olisi ollut pakko siihen suostua.

Kyse oli mitä ilmeisimmin vain rahasta. Lopulta hän suostui kertomaan summankin; talo vaatisi vielä kymmenen työtunnin siivoamisen, 300 kr tunti, joten 3000 kruunua käteen ja he siivoaisivat lopun itse. No thank you. Jatkoimme siivoamista ja lähdimme vasta myöhemmällä junalla ottaen tietoisen riskin lennolle ehtimisen suhteen. Mies teennäisesti toivotti hyvää jatkoa ym. mutta olin niin kiukkuinen, että totesin parhaaksi olla aivan hiljaa ja purra huulta, ettei tulisi sanottua mitään tyhmää. Mieheni otti vielä lopuksi kuvat kaikista mainituista kohdista, jotta meillä olisi jotain aseita natsiksi osoittautunutta vuokranantajaamme vastaan, jos siivous ei vieläkään kelpaisi. Hän ehti junalle kaksi minuuttia ennen sen lähtöä. Se siitä stressittömästä matkustamisesta.  

Vanhasta talosta ei saa uutta pesemällä. Tätä hän ei ilmeisesti ymmärtänyt. Mutta hän ymmärsi, että remontti on paljon helpompi aloittaa, kun teettää vuokralaisilla remonttisiivouksen, että pääsee suoraan maalaamaan. Kaikista oudointa oli kuitenkin ehkä se, että vuokraisäntä oli tähän mennessä ollut tosi mukava; antoi lainata rajoituksetta talosta löytyviä tavaroita, mm. pinnasänkyä ja syöttötuolia, jutteli mukavia, kun kävi poikansa kanssa auttamassa syreenien leikkaamisessa jne.

Harmittaa ihan hirveästi, että tämä yksi mies onnistui pilaamaan Norjasta muuttomme ja viimeisen iltamme ja stressittömän matkamme. Huomaan miettiväni asiaa päivittäin, lukuisia kertoja, ja aina on yhtä paha mieli ja ärsyttää. Toivottavasti asialle saadaan viimein päätös ja takuuvuokra tilille, jotta voimme unohtaa koko miehen. Kyseessä ei ole maan tapa, sen verran palautetta olemme saaneet paikallisilta tutuiltamme. Tekisi mieli kysyä edellisiltä vuokralaisilta tekikö hän heille saman tempun. Toivottavasti ei jatka toimiaan seuraavien kanssa... Emme ole kuulleet vuokranantajasta mitään, vaikka olemme ottaneet häneen yhteyttä asian tiimoilta. Olihan tässä pääsiäinen välissä, mutta jotenkin on sellainen paha tunne, että tämä ei ollut vielä tässä...

Äärettömän suuri kiitos vielä Mikolle, Jonnalle ja Idalle, emme olisi ikinä selvinneet urakasta ilman teidän apuanne!

PS: Teki muuten hyvää vuodattaa tästä asiasta siskolle samalla, kun repi lukionkirjoista muovitettuja kansia irti, jotta kirjat pääsivät ansaittuun lepoon paperinkierrätyspisteeseen. Sai purkaa vähän agrea!

Nollat taulussa

Muuttokuorma tuli. Nyt on ihan nollat taulussa, en tiedä mistä aloittaisi. Väsyttää. Taidan aloittaa tänään tuolle nuorimmalle puuron syöttämisen, niin vähenisi edes vähän tämä ainainen imettäminen. Vauva syö jo niin paljon, että imee kaiken energian minusta. Sitä tarvittaisiin nyt muuallakin, vai mitä sanotte?

Esikoinen purki jo omat tavaransa, keskelle tupaa tietysti.

Tänään päätin, etten enää ikinä osta mitään. Paitsi ruokaa. Ja auton (pitäähän tämä romu jollakin saada pois täältä).

Saa nähdä miten kävi jo aiemmin kovia kokeneelle imurille. Siivottavaa täällä kyllä riittäisi.

 

Vaatehuone on lähes tyhjä. Nyt pitäisi enää hankkiutua eroon kaikesta roinasta (voi olla, että joudun luopumaan jopa niistä ah, niin ihanista, Take That muistoista), tehdä pintaremppa vaatehuoneeseen ja syytää se jälleen ääriään myöten täyteen uutta roinaa (jonka säilyttämistä lapsemme ja lastenlapsemme joidenkin vuosikymmenien jälkeen kyseenalaistavat voimakkaasti).