Tour de tuska vol.2

Tuli mieleen toinenkin ikimuistoinen tour de tuska -matka. Meillä meni pari vuotta sitten imuri rikki (aikana ennen lapsia). Kesken imuroinnin se vain sammui, eikä enää lähtenyt käyntiin, vaikka mitä teki. En nyt muista minkä takia se oli niin tärkeetä saada heti vietyä korjattavaksi, kun en TODELLAKAAN ole mikään himosiivooja. Mutta lauantaiaamuna kiikutin sen hervottoman kokoisen pahvilaatikon imureineen kaikkineen tuon kaksi kilometriä alamäkeen. Mieheni oli töissä, muuten hän olisi tietysti saanut kunnian toimia kantojuhtana. Mutta niin sitä liukasteltiin alamäkeen ja hikihän siinä tuli, kun käteni ylsivät nippa nappa laatikon ympärille, mutta ei se mitään, eipähän tarttis kantaa heti ylöspäin. Tai niin luulin...

Suunnilleen tällaisesta murheenkryynistä oli kyse.

Läväytin kantamukseni paikallisen Gigantin tiskille ja selitin tilanteen. Ei toimi, niin ei toimi. Myyjä katsoi minua säälivästi, purki laatikon ja ryhtyi toimeen. Johto seinään, painallus virtanappiin ja voilà. En imurin hiljaiseksi mainostetun hurinan läpi meinannut kuulla myyjän sanoja: "Mikä tässä olikaan vikana?" Ei se kotona vaan lähtenyt käyntiin.... Voisi kuvitella, että olisin hyppinyt ilosta. Ei vikaa, ei korjattavaa, ilmainen reissu, mutta kiehuin raivosta! Minun pitäisi nyt pakata tuo pirullinen rakkine ja raahata se takaisin kotiin. Soitin siskolleni, hän joutuu yleensä sijaiskärsijäksi, kun minua oikein raivostuttaa. Hän ehdotti taksia. Minähän en taksia ota. Sehän maksaa ja minulla on jalatkin, jotka toimivat oikein hyvin. Pääsin alas, niin pääsisin kyllä ylöskin. 

Tämä näyttää livenä PALJON pahemmalta!

Matkalla kotiin ajattelin talvisotaa ja samaistuin mielessäni sotasankareihin. Periksi ei anneta, perkele! Kyllä siinä varmasti moni matkalla ihmetteli, että mitä ihmettä tuo tyttö hommaa. Jos olisivat tienneet suomalaiseksi, niin olisivat ymmärtäneet suomalaisen sisun siinä puskevan ylämäkeen. (Olen nimittäin kuvaillut joskus ulkomaalaisille sisua jääräpäisyytenä, periksiantamattomuutena ja jopa tyhmänä uhona.)

Vauvaa ei häiritse imurointi.

Imuri on edelleen meillä ja voi hyvin. Sitä ei ole riepoteltu kuin ylä- ja alakerran välillä. Hiljainenkin se on, toisin kuin omistajansa. 

Tour de tuska

Myhäilen tyytyväisenä sohvalla katsellessani Tour de skin loppunousua ylös konttaavia hiihtäjiä. Onneksi ei tarvitse itse hiihtää laskettelurinnettä ylöspäin. En nimittäin hiihdä, vaan työnnän lastenvaunuja. Oma tour de tuskani ei ole laskettelurinne, vaan ihan normaali norjalainen kaupunkimaisema. Sen kanssa taistelen lähes päivittäin lastenvaunujen kanssa, kädet suorina, kyynärpäät korvien tasalla, polkien lyhyin askelin jyrkkää mäkeä ylöspäin.

Alpe cermis

Norjassa saa vain haaveilla Pohjanmaan lakeuksista, täällä ei tasaista pihaa löydy keneltäkään, ja jos löytyy, niin se on kyllä pengerretty piha se. Käyn jumpassa vajaan kahden kilometrin päässä ja nousua matkalle tulee 100 metriä. Sanoinko jo, että meillä ei ole autoa? Matkahan ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Sen hölkkää alamäkeen kymmenessä minuutissa, eikä kotimatkaankaan yleensä kulu kuin parikymmentä minuuttia. Yleensä...

Pari viikkoa sitten ajattelin ottaa molemmat tytöt jumppaan mukaan (koska täällä on mahtava Elixia Kids, joka mahdollistaa vanhempien treenaamisen!). Joulun alla tulehtunut kyynärpääni oli jo paranemaan päin, joten kyllä tästä hyvä tulisi.

Että sitä voi ihminen huijata itseään! Kaikki meni hyvin niin kauan kuin esikoinen pysyi tyytyväisenä. Oli kyllä oma vikani, että paluumatkalle lähtö viivästyi ja jo alkumatkasta kaksivuotias alkoikin nuokkua seisomalaudallaan. "Sylliin! Haluaa! Sylliin! Äitii!" Kerta toisensa jälkeen. Syliin ottaminen ei tullut kuuloonkaan, koska ainoa terve käteni työnsi jo vaunuja toisen roikkuessa voimattomana ja täysin hyödyttömänä sivulla. Tulehdus ei sitten ollutkaan vielä kokonaan poissa ja ylipäätään reissuun lähtö oli karkea virhearviointi. Periaatteessa vaunujen työntäminen vastasyntynyt kopassa ja kaksivuotias seisomalaudalla on ihan rentoa hommaa, ei se niin raskasta ole, etteikö siitä selviäisi. Mutta ottaen huomioon oman terveydentilanteen, esikoisen yhteistyökyvyn puutteen ja järkyttävän, loppumattoman ylämäen alkoi epätoivo nousta pintaan. Pääsisimmekö koskaan kotiin? Miksei meillä ole sitä autoa?? Miksei rusinapaketti lohduta nyt, kun se on aina tähän asti pelastanut itkulta? Vauva aloitti oman huutokonserttinsa vasta lähempänä kotia, mutta nukahti onneksi uudestaan. Pihamäki oli viimeinen niitti, sitä en jaksa normaalistikaan ylös molemmat kyydissä, mutta nyt kotiovi ei tuntunut lähestyvän ollenkaan jään livetessä jalkojen alta kerta toisensa jälkeen.

Viimeinen etappi

Viimein perillä. Olin ihan sippi ja mieleni teki heittäytyä x-asentoon eteisen lattialle kuola suupielestä valuen. Hiki kirvelisi silmissä ja huoltaja toisi juomapuollon ja peiton, ottaisi kengät pois ja taluttaisi lepäämään. Ei kun se olisi siellä oikealla Tour de skillä... Tour de tuska ei lopu vielä tähän (eikä minulla mitään huoltajia ole, jos mies on töissä. Muuten hän on kyllä erinomainen huoltaja.) Oma tuska taka-alalle ja hommat jatkuu. Esikoinen ensin pois haalarista ja päiväunille. Hysteerisen itkukonsertin jälkeen hän viimein nukahti ja minä tuuletin villisti, mutta äänettömästi. Toinen käsi ehti jo melkein koskettaa suihkun hanaa, kun alakerrasta kuului vauvan rääkäisy. Niin tietysti. Ei muuta kuin kylpytakki päälle ja menoksi taas.

What a feeling!

Suihkussa pääsin käymään saman vuodokauden puolella ja muistaakseni söinkin jotain jossain välissä (no ihan varmasti söin), joten loppu hyvin kaikki hyvin. Huomenna uudestaan!

Rivièra Maison

Päätimme luottaa tulevan kotimme sisustuksen asiantuntijan käsiin useista eri syistä, joihin en nyt mene tarkemmin. Rima on asetettu korkealle, enkä oikein tiedä kumpaa odotan enemmän, ristiäisiä vai palaveria sisustussuunnittelijan kanssa heti ristiäisten jälkeen (no palaveria ristiäisiä tietysti!). Tuleva kotimme on vanha lapsuudenkotini, joskus 1800-luvulla rakennettu suuri talonpoikaistalo (kukaan ei tiedä tarkkaa vuotta), joten tavoiteltavan tyylin voisi tiivistää sanoihin vanhaa kunnioittaen nykyajan mukavuuksilla.

 

En tykkää.

Järkytyin hieman, kun sisustussuunnittelijamme kysyi sähköpostitse mitä mieltä olemme Rivièra Maisonista. Näin jo silmissäni, miten merellinen sininen tuulahdus heiluttaisi vaalean sohvan helmarimpsuja hopeisten kattokruunujen säestäessä Rivièra Maisonin laulantaa. Kuulin myös remonttibudjettimme huutavan apua...

Tykkään!

Järkytyksestä toivuttuani päätin ryhdistäytyä ja kokosin Rivièra Maisonin nettisivuilta kuvakollaasit, joista toisessa on inhokkeja ja toisessa suosikkeja. Kirjoitin diplomaattisen vastauksen kuvaliitteiden kanssa, jossa toin esille ennakkoluuloni kyseistä luksusmerkkiä kohtaan, ollaankohan nyt ihan oikeilla jäljillä? Paljon miellyttäviäkin tuotteita kyseiseltä merkiltä löytyy, mutta liika romanttisuus, no, se vain on liikaa. Helpottava vastaus tuli pian, hänellä ei ollut yhtään ehdotusta "En tykkää"-kollaasista, vaan nimenomaan tuon Tykkään!-kollaasin tyyppisistä tuotteista. JES! Hän lukee sittenkin ajatuksia! Jään tänne hykertelemään tyytyväisenä onnesta, enkä malta odottaa, että päästään tositoimiin muuton ja remontin kanssa :)

Herne nenässä

Pahoitellaanpa nyt heti alkuun, että puhuin eilen virheellisesti Chill of Norwaysta, vaikka se on Chill Norway ja taitaa vielä oikeaoppisesti olla kirjoitettuna yhteen. I'm sorry! Toivottavasti ei nyt kukaan tukehtunut herneeseen, niinkuin aika moni on noissa Abu-Hanna keskusteluissa tehnyt.

Missä oma herneesi on?

Itse en lähde tuota aihetta mitenkään asiantuntijana kommentoimaan, mitäs minä mistään tiedän. Ajattelin kuitenkin kertoa pari ajatusta, olenhan itsekin maahanmuuttaja. En ole neljän vuoden aikana kokenut minkäänlaista ennakkoluuloa täällä Norjassa, mitä nyt joku asiakas on välillä harmistunut kielitaitoni takia. Minut otettiin avosylin vastaan, vaikka en alussa puhunut sanaakaan norjaa, ja olen ystävällisten ihmisten takia kotiutunut tänne todella hyvin. Yksi syy norjalaisten myönteiseen suhtautumiseen on se, että he ovat riippuvaisia ulkomaalaisista, työttömyysprosentti täällä taitaa olla siinä 2 prosentin tietämillä, joten arjalaiset eivät riitä pyörittämään tätä maata. Mutta ei se ole koko totuus, kyllä täällä ollaan muutenkin asenteissa edellä, vaikka oikeistolaisuus täälläkin nostaa päätään. Suomessa ollaan kyllä sata vuotta jäljessä asenteiden suhteen, joka kerta järkytyn vähän, kun ollaan käymässä lomalla Suomessa. Välillä jopa mietin, haluanko todella muuttaa takaisin ja kasvattaa lapseni niin sisäänpäinkääntyneessä ympäristössä. Uskon kuitenkin, että ajat ovat muuttumassa ja suomalaisetkin avaavat silmänsä omasta navasta vähän kauemmas eteenpäin. Kolikolla on aina kaksi puolta, Suomessa ja suomalaisissa on valtavasti hyvää ja meillä on paljon annettavaa, mutta Suomi ja suomalaiset eivät ole täydellisiä, meillä on vielä paljon opittavaa muilta.

Täällä päivitellään jonkin verran pakolaisten mielenterveysongelmia ja kielitaitoa. Kielitaito on välttämätön, jos aikoo sopeutua uuteen kotimaahan, mutta sen oppiminen vie ymmärrettävästi oman aikansa, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa edes omaa äidinkieltään. Yrittää täytyy silti. Rauhoittavia, unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä käyttää aika moni, mutta saattaisi olla itselläkin vähän nuppi sekaisin, jos isä olisi murhattu raa'asti silmien edessä ja tiet olisivat niin täynnä ruumiita, ettei autolla pääsisi läpi. Tämä on tuntemani naisen tarina, joten kyse ei ole liioittelusta. Hän ei tosin tietääkseni käytä mitään lääkkeitä. Hänellähän on mies, työpaikka (josta hän ei kotimaassaan voinut edes haaveilla) ja koti. Miksi hän olisi masentunut?

Mannerheim-elokuvastakin veti aika moni herneen nenään.

Luulen, että kaikki ovat rasisteja. Rasismin muotoja on vain niin monta, että emme ehkä tule ajatelleeksi asiaa. Itse huudan suureen ääneen suvaitsevaisuuden puolesta ja ajattelen juuri ulkomaalaisia, seksuaalivähemmistöjä jne. Mutta huomaan olevani rasisti itse. Olemme palaamassa synnyinseudulleni keväällä ja ennakkoluuloni nousevat pintaan salakavalasti hiipien. Epäilen sopeudunko enää maaseudulle, sulkeutuneiden ja vanhanaikaisten ajatusten joukkoon. Löydänkö omat verkostoni niiden ihmisten joukosta, joita katsoin vieroksuen teini-ikäisenä? He kun ovat varmasti jääneet viisitoistavuotiaan tasolle asenteineen ja ajatuksineen... Vai olenko se minä?

Menneet on unohdettava. Reilu kymmenen vuotta sitten vannoin, etten koskaan palaa ja tässä olen nyt, sanat on syötävä. Ajat muuttuvat, minä olen muuttunut, en palaa samaan kaupunkiin mistä aikanaan lähdin. Luulen, että tämänkin rasistin loppu koittaa, kun uskaltaudun kohtaamaan rasismin kohteeni. He mitä todennäköisimmin saavat minut huomaamaan, että eivät he ja heidän ajatuksensa eroa omistani, eivätkä he ole yhtään pelottavia. Saatan jopa ystävystyä heidän kanssaan. Jos vain annan mahdollisuuden.

Mitä näet peilissä?

Tietty ennakkoluuloisuus on luonnollinen puolustautumiskeino, tuntematon voi olla vaarallista. Mutta ei se aina ole. Keskustella saa ja pitää, mutta käytännön teot ne ovat, jotka ratkaisevat. Kuten monen muunkin asian suhteen, on helppo uhota, mutta kun pitäisi toteuttaa aikomuksensa, saattaa ääni yhtäkkiä hiljentyä. Olisikohan tässä taas kerran peiliin katsomisen paikka?

Kuka roskaa ja kuka ei?

Kerran lomaillessamme lapissa pysähdyimme tauolle keskelle ei mitään. Levähdyspaikalta oli juuri lähdössä lapsiperhe. Noin nelivuotias poika tuli luoksemme ja totesi tietäväisenä: "Ranskalaiset on sotkeneet". Mistähän se pieni poika tiesi roskien olevan juuri ranskalaisten jäljiltä?

Chill Norway

I´m in love!

Tämä EI ole sitten mikään muotiblogi, ettei jää kenellekään epäselväksi! Mutta nyt kyllä täytyy myöntää, että vaikka en yleensä juuri alennusmyynneissä pyöri (se on muuten suhteellisen raivostuttavaa sekä itselle että muille lastenvaunujen kanssa pyöriä tungoksessa), niin nyt tein löytöjä! IHANAT Chill Norwayn takki ja mekko puoleen hintaan, aijai, vieläkin hykerryttää :)

Oli vähän kylmä ulkona!

Mun on jo pitkään tehny mieli noita Chill Norwayn vaatteita, mutta raskaana ollessa ja imettäessä olen tähän asti malttanut mieleni. Sen lisäksi, että tuollainen mekko on erittäin epäkäytännöllinen imetysvaate, mun ei kannata nyt ostaa vääränkokoisia vaatteita, koska aion laihduttaa niin paljon ;) Nytkin ostin takista pienemmän koon, joka oli ennen omaa kokoani, ja jonka uskon kevääseen mennessä taas mahtuvan kuin hansikas. (Kyllä kai sitä telttaan jo keväällä sopii?) Mekostakin ostin S-koon (huh!), koska se oli ainoa koko jäljellä tavoitteita pitää ihmisellä olla! Tosin käsien lyheneminen ei ole tavoitelistalla, mutta ehkä mä pystyn elämään vähän lyhkäisten hihojen kanssa :)

Kuvat Chill Norway

Chill Norway on tiivistänyt ajatuksensa näin:

"How often do you take the time to breathe deeply, close your eyes, use your senses and just enjoy life? Just “being” instead of “doing”. Chances are your answer is “all too rarely.” In our busy everyday lives where obligations, work, hobbies and an active social life are juggled at an ever more hectic pace, it is very easy to lose sight of what really matters. The things that really mean something when it comes right down to it. Time for family, contact with nature, time to eat healthy and tasty food along with your nearest and dearest. Quiet time for contemplation. A wild struggle with the wind and waves on a surfboard which sets the pulse racing and the heart pumping. Tender midnight hours under an apple tree with someone you love. Time to watch your children play and grow up."

Aika siirappista, mutta näinhän se on.

Junasukat

Mieheni oli pelikaverinsa kanssa tässä päivitellyt, että miksi ei ole keksitty sellaisia vauvan sukkia, jotka pysyy jalassa, kun aina saa olla keräilemässä niitä pikku tossuja lattialta ja peiton käänteistä ja milloin mistäkin. I have news for you... junasukat! Aivan loistavat sukat pienille jaloille ja nämät oikeasti PYSYY JALASSA, kiitos noiden haitarimaisten resorien! No tänään tietysti putosi ekan kerran, että meni heti pohja uskottavuudelta, mutta kyllä minä vielä näiden nimeen vannon :)

Kaksivuotiaalle saa sopivat sukat samalla ohjeella kuin vastasyntyneelle käyttämällä isompia puikkoja ja aavistuksen paksumpaa lankaa.

 Ohje on suoraan Taito Etelä-Pohjanmaan nettisivuilta:

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Tarvitaan kerä Alpaca-lankaa ja sukkapuikot kokoa 2½.

Luo 10 s jokaiselle puikolle ja neulo 12 krs 2 o, 2 n joustinta.
*Neulo 4 krs nurin, 4 krs oikein, 4 krs nurin ja 12 krs 2 x 2 joustinta.*. Toista *-*.
Neulo kantalappu puikoilla 1 ja 4, yht.12 krs. Nosta aina ensimmäinen s neulomatta.
Jaa silmukat kolmeen osaan niin, että keskellä on 6 s ja reunoilla 7 s ja tee kantapohjan kavennukset. Neulo ensin reunan 7 s oikein ja sen jälkeen keskiosasta 5 s, nosta 1 s neulomatta, neulo 1 s o reunaryhmän silmukoista ja vedä nostettu s neulotun yli.
Käännä työ. Nosta 1.s nurin neulomatta ja neulo keskiosan 4 s ja viimeinen s seuraavan reunaryhmän silmukan kanssa nurin yhteen.
Käännä työ ja jatka neuloen edestakaisin keskimmäisillä silmukoilla kaventaen reunasilmukat pois.

Jatka poimimalla kantalapun sivuista 7 lisäsilmukkaa ja neulo terän suora osuus: *4 krs puikkojen 2 ja 3 silmukat nurin (jalkaterän päälle) ja loput oikein, 4 krs kaikki silmukat oikein. *Toista vielä *-* 2 kertaa.

Neulo vielä 4 krs yläpuolen s:t nurin ja alapuolen oikein.
Tee sukan kärkeen nauhakavennus: ensimmäisen ja kolmannen puikon lopussa kolmanneksi ja toiseksi viimeiset s:t oikein yhteen ja toisen ja neljännen puikon alussa toinen ja kolmas s. kavennus ylivetäen.
Kun jäljellä on 4 s, katkaise lanka ja pujota se 2 kertaa s:n läpi. Päättele langat ja höyrytä sukat kevyesti. 

Sukan tarina

Tämän sukan sydämellisen ja mieleenpainuvan tarinan kertoi meille Eila Turenius neulekoulussa Kaarakan talossa. Alkuperäiset valkoiset sukat ovat Terttu Latvalalla varmassa tallessa.
Terttu Latvalan äiti Kerttu Latvala oli matkalla 2 kk ikäisen tyttövauvansa Tuulan kanssa sotaa pakoon alkuvuodesta 1940. Junamatka Vaasasta keskeytyi, kun rata oli poikki pommitusten takia. Junassa oli heitä vastapäätä istunut eläkkeellä oleva käsityönopettaja, jolle tuli sääli pientä vauvaa ilman tossuja. Niinpä hän oli purkanut valkoista, käsin neulottua villatakkiaan ja neulonut langasta sukat radan korjaustöiden aikana. 

Kerttu Latvala neuloi elämänsä aikana useita satoja sukkia tällä samalla mallilla, uudet sukat aina kun tuttavapiiriin syntyi uusi vauva. Myös Terttu Latvala on neulonut yli 200 paria ja Eila Tureniuskin yli 50 paria.
Paitsi että sukka on kaunis katsella, se pysyy erittäin hyvin pienen lapsen jalassa. 

Juna-sukka koskettaa 

Syksyn 2007 Kerinlehdessä julkaisimme ohjeen vauvan sukasta ja sen tarinan. Tarina on koskettanut monia ja sukkia syntynyt tuhansia pareja. Ohje on nettisivuiltamme linkitetty lukemattomien blogien sivuille. Joulukuussa 2011 Juna-sukka pääsi uutisiinkin – Ylöjärven maanpuolustusnaiset aikoivat kutoa Juna-sukat jokaiselle vuodenaikana syntyvälle ylöjärveläiselle vauvalle. Käsillä tehdyillä tuotteilla voi todella viestittää välittämistä. 

Toivomme, että tällä ohjeella neulotut sukat lämmittävät mahdillisimman monia pieniä jalkoja jatkossakin!  

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Nostalginen tarina, sitä on kerrottu eteenpäin täällä Norjassakin. Muutama pieni norjalainen (ruotsalainen ja saksalainenkin) jalkapari on jo lämmitetty junasukilla :)

Junasukat alle vuoden ikäiselle ja vastasyntyneelle.

Nämät on paljon helpompi neuloa kuin miltä saattaa aluksi vaikuttaa. Ja ohjeen muistaa ekan sukkaparin jälkeen käytännössä ulkoa, joten sukkien neulominen on oikeasti rentouttavaa, kun ei tarvitse koko ajan hyppiä lukemaan ohjetta. Sukkien kokoa voi helposti säätää lankamerkkiä ja puikkojen kokoa vaihtamalla. Näihin saa myös käytettyä kaikenlaisia jämälankoja, joita laatikoihin on kertynyt, koska pieni pari ei kovin paljon lankaa syö. Plussana mainittakoon myös, että nämä lämmittävät jalkoja vähän ylemmäs polveen asti, jolloin kantoliinan ja villavaippahousujen kanssa parina auttavat lämmittämään jalat kokonaan. Nerokasta!

Yesterday you said tomorrow

Today is THE DAY! Kuinka moni teki eilen uudenvuodenlupauksen?? Mitäs näitä kestosuosikkeja nyt on... lopetan tupakanpolton, laihdutan, vietän enemmän aikaa perheen kanssa, aloitan uuden harrastuksen, tipaton tammikuu...Onko joku teistä luvannut jotain epätavallista?

1.1.2013

Itse en tehnyt varsinaista lupausta, vaan pikemminkin asetin itselleni tavoitteen.

Vuoden päästä olen tilanteessa, jossa minulla ei ole tarvetta tehdä uudenvuodenlupausta.

Tähän liittyen, note to self: älä käy puntarilla heti joulun jälkeen :/

Kaikki puntarit valehtelee, vai valehteleeko?

Jos palataan hetkeksi vielä aiempiin tavoitteisiini painonpudotusta koskien, niin en todellakaan olettanut painon putoavan joulun aikana. Realisti täytyy olla, vaikka tässä vähän yltiöpositiivisuutta matkan varrella vaaditaankin. Samalla tiedän, että esim. loma Suomeen parin viikon päästä täytyy ottaa "asenteella" vastaan, jottei joka kahvipöydässä sorru herkuttelemaan. Joten mummot, ei oteta sitten henkilökohtaisesti, jos en maista joka sorttia!

Nyt ei sitten käy näin!

Tsemppiä kaikille uuteen vuoteen ja pysykää lujina ;)