Pahoitellaanpa nyt heti alkuun, että puhuin eilen virheellisesti Chill of Norwaysta, vaikka se on Chill Norway ja taitaa vielä oikeaoppisesti olla kirjoitettuna yhteen. I'm sorry! Toivottavasti ei nyt kukaan tukehtunut herneeseen, niinkuin aika moni on noissa Abu-Hanna keskusteluissa tehnyt.
Itse en lähde tuota aihetta mitenkään asiantuntijana kommentoimaan, mitäs minä mistään tiedän. Ajattelin kuitenkin kertoa pari ajatusta, olenhan itsekin maahanmuuttaja. En ole neljän vuoden aikana kokenut minkäänlaista ennakkoluuloa täällä Norjassa, mitä nyt joku asiakas on välillä harmistunut kielitaitoni takia. Minut otettiin avosylin vastaan, vaikka en alussa puhunut sanaakaan norjaa, ja olen ystävällisten ihmisten takia kotiutunut tänne todella hyvin. Yksi syy norjalaisten myönteiseen suhtautumiseen on se, että he ovat riippuvaisia ulkomaalaisista, työttömyysprosentti täällä taitaa olla siinä 2 prosentin tietämillä, joten arjalaiset eivät riitä pyörittämään tätä maata. Mutta ei se ole koko totuus, kyllä täällä ollaan muutenkin asenteissa edellä, vaikka oikeistolaisuus täälläkin nostaa päätään. Suomessa ollaan kyllä sata vuotta jäljessä asenteiden suhteen, joka kerta järkytyn vähän, kun ollaan käymässä lomalla Suomessa. Välillä jopa mietin, haluanko todella muuttaa takaisin ja kasvattaa lapseni niin sisäänpäinkääntyneessä ympäristössä. Uskon kuitenkin, että ajat ovat muuttumassa ja suomalaisetkin avaavat silmänsä omasta navasta vähän kauemmas eteenpäin. Kolikolla on aina kaksi puolta, Suomessa ja suomalaisissa on valtavasti hyvää ja meillä on paljon annettavaa, mutta Suomi ja suomalaiset eivät ole täydellisiä, meillä on vielä paljon opittavaa muilta.
Täällä päivitellään jonkin verran pakolaisten mielenterveysongelmia ja kielitaitoa. Kielitaito on välttämätön, jos aikoo sopeutua uuteen kotimaahan, mutta sen oppiminen vie ymmärrettävästi oman aikansa, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa edes omaa äidinkieltään. Yrittää täytyy silti. Rauhoittavia, unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä käyttää aika moni, mutta saattaisi olla itselläkin vähän nuppi sekaisin, jos isä olisi murhattu raa'asti silmien edessä ja tiet olisivat niin täynnä ruumiita, ettei autolla pääsisi läpi. Tämä on tuntemani naisen tarina, joten kyse ei ole liioittelusta. Hän ei tosin tietääkseni käytä mitään lääkkeitä. Hänellähän on mies, työpaikka (josta hän ei kotimaassaan voinut edes haaveilla) ja koti. Miksi hän olisi masentunut?
Luulen, että kaikki ovat rasisteja. Rasismin muotoja on vain niin monta, että emme ehkä tule ajatelleeksi asiaa. Itse huudan suureen ääneen suvaitsevaisuuden puolesta ja ajattelen juuri ulkomaalaisia, seksuaalivähemmistöjä jne. Mutta huomaan olevani rasisti itse. Olemme palaamassa synnyinseudulleni keväällä ja ennakkoluuloni nousevat pintaan salakavalasti hiipien. Epäilen sopeudunko enää maaseudulle, sulkeutuneiden ja vanhanaikaisten ajatusten joukkoon. Löydänkö omat verkostoni niiden ihmisten joukosta, joita katsoin vieroksuen teini-ikäisenä? He kun ovat varmasti jääneet viisitoistavuotiaan tasolle asenteineen ja ajatuksineen... Vai olenko se minä?
Menneet on unohdettava. Reilu kymmenen vuotta sitten vannoin, etten koskaan palaa ja tässä olen nyt, sanat on syötävä. Ajat muuttuvat, minä olen muuttunut, en palaa samaan kaupunkiin mistä aikanaan lähdin. Luulen, että tämänkin rasistin loppu koittaa, kun uskaltaudun kohtaamaan rasismin kohteeni. He mitä todennäköisimmin saavat minut huomaamaan, että eivät he ja heidän ajatuksensa eroa omistani, eivätkä he ole yhtään pelottavia. Saatan jopa ystävystyä heidän kanssaan. Jos vain annan mahdollisuuden.
Tietty ennakkoluuloisuus on luonnollinen puolustautumiskeino, tuntematon voi olla vaarallista. Mutta ei se aina ole. Keskustella saa ja pitää, mutta käytännön teot ne ovat, jotka ratkaisevat. Kuten monen muunkin asian suhteen, on helppo uhota, mutta kun pitäisi toteuttaa aikomuksensa, saattaa ääni yhtäkkiä hiljentyä. Olisikohan tässä taas kerran peiliin katsomisen paikka?
Kerran lomaillessamme lapissa pysähdyimme tauolle keskelle ei mitään. Levähdyspaikalta oli juuri lähdössä lapsiperhe. Noin nelivuotias poika tuli luoksemme ja totesi tietäväisenä: "Ranskalaiset on sotkeneet". Mistähän se pieni poika tiesi roskien olevan juuri ranskalaisten jäljiltä?
 |
| Missä oma herneesi on? |
Itse en lähde tuota aihetta mitenkään asiantuntijana kommentoimaan, mitäs minä mistään tiedän. Ajattelin kuitenkin kertoa pari ajatusta, olenhan itsekin maahanmuuttaja. En ole neljän vuoden aikana kokenut minkäänlaista ennakkoluuloa täällä Norjassa, mitä nyt joku asiakas on välillä harmistunut kielitaitoni takia. Minut otettiin avosylin vastaan, vaikka en alussa puhunut sanaakaan norjaa, ja olen ystävällisten ihmisten takia kotiutunut tänne todella hyvin. Yksi syy norjalaisten myönteiseen suhtautumiseen on se, että he ovat riippuvaisia ulkomaalaisista, työttömyysprosentti täällä taitaa olla siinä 2 prosentin tietämillä, joten arjalaiset eivät riitä pyörittämään tätä maata. Mutta ei se ole koko totuus, kyllä täällä ollaan muutenkin asenteissa edellä, vaikka oikeistolaisuus täälläkin nostaa päätään. Suomessa ollaan kyllä sata vuotta jäljessä asenteiden suhteen, joka kerta järkytyn vähän, kun ollaan käymässä lomalla Suomessa. Välillä jopa mietin, haluanko todella muuttaa takaisin ja kasvattaa lapseni niin sisäänpäinkääntyneessä ympäristössä. Uskon kuitenkin, että ajat ovat muuttumassa ja suomalaisetkin avaavat silmänsä omasta navasta vähän kauemmas eteenpäin. Kolikolla on aina kaksi puolta, Suomessa ja suomalaisissa on valtavasti hyvää ja meillä on paljon annettavaa, mutta Suomi ja suomalaiset eivät ole täydellisiä, meillä on vielä paljon opittavaa muilta.
Täällä päivitellään jonkin verran pakolaisten mielenterveysongelmia ja kielitaitoa. Kielitaito on välttämätön, jos aikoo sopeutua uuteen kotimaahan, mutta sen oppiminen vie ymmärrettävästi oman aikansa, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa edes omaa äidinkieltään. Yrittää täytyy silti. Rauhoittavia, unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä käyttää aika moni, mutta saattaisi olla itselläkin vähän nuppi sekaisin, jos isä olisi murhattu raa'asti silmien edessä ja tiet olisivat niin täynnä ruumiita, ettei autolla pääsisi läpi. Tämä on tuntemani naisen tarina, joten kyse ei ole liioittelusta. Hän ei tosin tietääkseni käytä mitään lääkkeitä. Hänellähän on mies, työpaikka (josta hän ei kotimaassaan voinut edes haaveilla) ja koti. Miksi hän olisi masentunut?
 |
| Mannerheim-elokuvastakin veti aika moni herneen nenään. |
Luulen, että kaikki ovat rasisteja. Rasismin muotoja on vain niin monta, että emme ehkä tule ajatelleeksi asiaa. Itse huudan suureen ääneen suvaitsevaisuuden puolesta ja ajattelen juuri ulkomaalaisia, seksuaalivähemmistöjä jne. Mutta huomaan olevani rasisti itse. Olemme palaamassa synnyinseudulleni keväällä ja ennakkoluuloni nousevat pintaan salakavalasti hiipien. Epäilen sopeudunko enää maaseudulle, sulkeutuneiden ja vanhanaikaisten ajatusten joukkoon. Löydänkö omat verkostoni niiden ihmisten joukosta, joita katsoin vieroksuen teini-ikäisenä? He kun ovat varmasti jääneet viisitoistavuotiaan tasolle asenteineen ja ajatuksineen... Vai olenko se minä?
Menneet on unohdettava. Reilu kymmenen vuotta sitten vannoin, etten koskaan palaa ja tässä olen nyt, sanat on syötävä. Ajat muuttuvat, minä olen muuttunut, en palaa samaan kaupunkiin mistä aikanaan lähdin. Luulen, että tämänkin rasistin loppu koittaa, kun uskaltaudun kohtaamaan rasismin kohteeni. He mitä todennäköisimmin saavat minut huomaamaan, että eivät he ja heidän ajatuksensa eroa omistani, eivätkä he ole yhtään pelottavia. Saatan jopa ystävystyä heidän kanssaan. Jos vain annan mahdollisuuden.
 | |||||
| Mitä näet peilissä? |
Tietty ennakkoluuloisuus on luonnollinen puolustautumiskeino, tuntematon voi olla vaarallista. Mutta ei se aina ole. Keskustella saa ja pitää, mutta käytännön teot ne ovat, jotka ratkaisevat. Kuten monen muunkin asian suhteen, on helppo uhota, mutta kun pitäisi toteuttaa aikomuksensa, saattaa ääni yhtäkkiä hiljentyä. Olisikohan tässä taas kerran peiliin katsomisen paikka?
 |
| Kuka roskaa ja kuka ei? |
Kerran lomaillessamme lapissa pysähdyimme tauolle keskelle ei mitään. Levähdyspaikalta oli juuri lähdössä lapsiperhe. Noin nelivuotias poika tuli luoksemme ja totesi tietäväisenä: "Ranskalaiset on sotkeneet". Mistähän se pieni poika tiesi roskien olevan juuri ranskalaisten jäljiltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti