Espoon rantamaraton

Koko viikko on mennyt kuin hidastetussa elokuvassa. Tekemistä on vaikka kuinka paljon, mutta kun jalkaparin kuudesta päänivelestä on kolme pois käytöstä, niin etenemistahti on aika hidasta. Aloitetaanpa kuitenkin alusta.

Olipa kerran neljä (avo)kälyä, joita yhdisti neljä veljestä. Naiset saivat päähänsä ilmoittautua yhdessä Espoon rantamaratonille (no sille puolikkaalle herrajumala, jokin itsesuojeluvaisto sentään meilläkin). Ajatus kuulosti loistavalta; tavoitteellista liikuntaa usean kuukauden ajan kukin tahollaan ja kruunuksi yhteinen määränpää, unohtamatta yhteistä juoruilua saunailtaa urheilurupeaman jälkeen. So far so good.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes lähtöviivan tuntumassa joutui tunnustamaan itselleen, että parempi ottaa nyt ihan rauhallisesti, kun Mutsien kympin jälkeen on tullut juostua ehkä korkeintaan se kymmenen kertaa. Kaikki menikin aluksi tosi hyvin; vauhti oli rauhallinen hölkkävauhti, kuulokkeista kuului rauhallinen äänikirjan kertojan ääni ja maisemat olivat pääosin rauhallisia, kauniita rantamaisemia (juomapullossa ei sentään ollut rauhoittavia, vaikka niistä ei olisi kyllä lähtöjännityksessä ollut haittaa). Neljäntoista kilometrin kohdalla polvi jäykistyi ja kipeytyi. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Sen piti olla oikean jalan lonkka joka pettää, eikä vasemman jalan polvi! (Kyllä, oletus oli, että jokin kropassa pettää.) Rauhoitin vauhtia entisestään ja keskityin tekniikkaan sekä juomapullovyön keventämiseen. Kivut laantuivat ja matka jatkui hyvillä mielin loppuun saakka. Lopussa jalat olivat selkeästi jo kankeat ja tiesin aiempien puolimaratonien kokemusten jälkeen olla kävelemättä tankkauspisteiden kohdalla. Nimittäin heti maalin jälkeen pistettyäni kävelyksi vasen polvi sanoi sopimuksensa irti ja nilkutus alkoi. Oikea lonkkakin oli sitä mieltä, että sitä oli kohdeltu kaltoin. Nilkutettuani loppupäivän sain iltaan mennessä myös kipeän nilkan. Että rikki meni vain joka toinen nivel, ei huono! (Ei sentään hiertyneet nännit verille, kuten joillakin miehillä, AUTS!)

Näitä haavoja on siis paranneltu tämä viikko ja hiljalleen nivelet ovat palaamassa ruotuun. Oli muuten kohtuullisen sääliviä katseita junassa kanssamatkustajilla, kun raahauduin laukkujeni kanssa ympäriinsä (ostin junan automaatista valitsematta sen kummemmin paikkaa, ja pam, lasten leikkiosastohan se sieltä tuli arvonnasta! No thanks, vaihdan mieluummin paikkaa joka aseman jälkeen normaalivaunussa, sillä sitä lasten iloista leikinhelinää saa kuunnella kotonakin.)

Niin ihana kuin kälyjä (ja muitakin ystäviä ja sukulaisia) olikin tavata, niin koitetaanko keksiä ensi kerralla jotain vähemmän itsetuhoista, jooko? Ja miten tästä tuli nyt tällainen valitusvirsi, vaikka piti kehua noita hienoja maisemia ja mahtavaa keliä ja nostaa hattua niille masokisteille maratoonareille, jotka jaksavat treenata kurinalaisesti ja ovat mieleltään niin vahvoja, että selviävät vielä kolmenkymmenen kilometrin jälkeen maaliin asti? 

Ehkä pitäisi ensi kerralla vain tajuta juosta vähän ennen sitä itse tapahtumaakin.

PS: Liinakin oli siellä :) Se sama, joka ideoi tuon ainekirjoitushaasteen :)Tää tarvii vielä pari hymiötä lisää :) :)