Pinkopahvikatto ja sen kunnostus

Katossa oli ennen kunnostusta aika pahoja repeämiä, joita paikattiin ruskealla puukitillä ja kuituteipillä.

Tuvan katto on ollut muuten niin harmonisessa kolmen sukupolven kommuunissamme se kiistakapula, johon kaikki patoutumat ja turhautumiset ovat purkautuneet. Kompromisseja on tehty puolin ja toisin hyvinkin jouhevasti olen saanut tahtoni läpi joka asiassa, mutta katto ja sen kohtalo herätti selkeästi kiivaimmat keskustelut (ja mykkäkoulut), ainakin tällä erää.

Olisimme mielellämme paljastaneet suuret hirret katosta alkuperäiseen asuunsa, mutta. Yläkerta, aikojen alussa vintti, on palanut joskus 50-luvulla ja sittemmin rakennettu uudelleen 80-luvun lopulla. Välikatossa on vanhat eristeet ja palon jäljiltä kaikenlaista moskaa edelleen. Olisi ollut veren kaivamista nenästä vaikeaa ja kallista avata katto tuhoamatta keuhkoja kaikkia muita pintoja talossa, ja vaikka tuo päätös kaihertaa mieltä edelleen emme ainakaan vielä paljasta hirsiä.

Kuva tuli otettua vähän väärästä paikasta, kun en enää muistanut, missä paikattu kohta oli. Vähän tuossa kuultaa vielä puukitti läpi, mutta siihen lätkäistään ennen uusien valaisimien asennusta uusi kerros maalia.

Tyydyimme siis kunnostamaan olemassa olevan pinkopahvikaton paikkaamalla repeämät kuituteipillä ja puukitillä (johon päädyimme, jälleen kerran, Rautapohjan* myyjien osaavan opastuksen jälkeen). Paikkaamisen jälkeen katto maalattiin Tikkurilan Siro Himmeä sisäkattomaalilla (sävy paperi). 

Väriskaala on vähän väärä, väri ei ole noin sinertävä oikeasti. Näissäkin kuvissa näkyy, kuinka kitti kuultaa läpi, mutta lisäkerroksen maalia tulisi pelastaa se ongelma.

Katon ilme raikastui huomattavasti, ja koska tuvan päätyseinään saatiin kuin saatiinkin alkuperäinen hirsiseinä näkyviin (raportti tulossa, just wait!), niin ehkä olikin ihan hyvä, että katto jäi kokonaan vaaleaksi. Eipähän tunnu siltä, että tippuu katto niskaan, eikä yleisilme muutu liian tummaksi.

Nykyiset valaisimet tulevat vielä vaihtumaan ja muutenkin valaistusta lisätään aika paljon, joten kattoon ja sen lopulliseen kohtaloonkin palataan vielä.

Hirveesti tuli nyt cliffhangereita. Täähän menee ihan Salkkareiden kans samaan sarjaan koukuttavuuden kannalta tää meidän remontti... ;D

Tyngän mylly

Jahas, jahas, kamerasta löytyi todistusaineistoa, että on täällä tehty muutakin kuin päivitelty remonttia. Ollaan nimittäin oltu sitä remonttia paossa. Käytiin katsomassa Kalajoella maisemia ja vierailtiin paluumatkalla Tyngän myllyllä.

 

Minulla liittyy paikkaan valtavasti muistoja lapsuudesta; kävimme usein siellä sisarteni ja äitimme kanssa ostamassa jauhoja. Meillä oli nimittäin tasaisin väliajoin oikein kunnon leipomuspäivä, jolloin leivinuuni lämmitettiin ja koko päivä leivottiin ja paistettiin (ja syötiin!). Jauhoja siis kului ja niitä ilmeisesti kannatti hakea paikan päältä. Me muistaakseni (ihan varmasti) kinuttiin aina juurikin noita samanlaisia tikkareita, joita siellä vieläkin myytiin ja taidettiin aika usein saadakin sellaiset (jos oltiin kiltisti).

Itse myllyrakennuksessa en muistaakseni ole koskaan ennen käynyt. Se oli upea! Siitä tuli vähän mieleen vessanpönttö. (..?) Siis sen takia, ettei vessanpönttöäkään ole keksitty aina uudestaan ja uudestaan, vaan hyväksi todetulla mennään edelleen. Tuokin mylly on jo aika monta vuosikymmentä todistanut jyvien muodonmuutosta jauhoksi ja siellä vaan paahdettiin täydellä teholla edelleen. Ei olleet sähkörobotit vallanneet puista myllyä eivätkä toivottavasti valtaakaan.

Tunnelma oli ihana, vaikkakin niin kova meteli siellä oli, etten yhtään kuullut mitä ystävällinen herrasmies selitti minulle. Kovasti hän esitteli koneen eri osia ja näytti viljan puhdistumista ja jauhautumista valmiiksi pusseihin. Aivan kuin olisi ollut luokkaretkellä! Ainut vaan, että lapsena ei kiinnostanut, nyt ei ymmärtänyt kuullut mitään.

Tätä perinnettä jatketaan ja viedään eteenpäin seuraavalle sukpolvelle, jos se vain minusta on millään tavalla kiinni! 

Kaaoksen hallintaa

Kuiva-aineet säilytettiin käytännöllisesti kaapin purkamisen jälkeen keittiön pöydillä, mutta nyt ne löytyvät vähän paremmin Oriolan laatikoiden kätköistä.

Meidän vessassa ei ole seiniä, eikä kyllä sähköjäkään, pyykkikone on keskellä työmaata (siihen onneksi saatiin roikalla sähköt), lasten hammasharjat ym löytyvät mikron päältä, potta ja pyykkikone ovat tuvan nurkassa, portaiden kaiteet toimivat pyykkinaruna, pastat ym kuiva-aineet on pakattu Oriolan laatikoihin auki revityn seinän viereen (kiitos vaan entiselle työnantajalle lainasta! Ai ette tienneet, että on lainattu? No kiitos silti lainasta!), työnhakuun liittyvät paperit hautautuvat arkistojen uumeniin ja ne bloggausaiheet ja ajatukset ja aika, no, ne on jossain tuolla kaaoksen keskellä. Kertokaa jos näette niitä, että täällä jo kovasti kaivataan!

Nyt jos joskus vois pitää kestovaippailusta taukoa, mutta ei. Mitä se sellainen luovuttaminen olisi?

Se aika kyllä taisi hukkua viimeistään siinä vaiheessa, kun kolhaisin polvellani putkea, jossa aiemmin oli patteri, joka teoriassa (ei koskaan käytännössä) lämmitti sitä vessaa, jossa ei nykyään enää ole seiniä eikä sähköjä, ja joka tuon kolhun seurauksena suihkusi vettä kohtalaisen voimakkaasti, koska siitä putkesta taisi irrota joku osa tai jotain, ja se tulvi sen vastavaletun betonin päälle, josta piti tulla kynnys uuden ja vanhan puolen välille siihen puhkaistuun kohtaan, joka saattaa ehkä nyt homehtua, mutta hei onneksi se patteri löytyi vielä ja isä lievähkön hermoromahduksen ja asiaankuuluvien tehostesanojen jälkeen sai korjattua vahingon, ja tietysti meillä oli juuri silloin vieraita, jotka kyllä on tottunu meidän sekoiluihin, paitsi serkun tyttöystävä, joka oli ensimmäistä, mutta toivottavasti ei viimeistä kertaa kylässä. 

Huomatkaa kaunis yksityiskohta sisustuksessa, tumma rottinkikori kätkee sisäänsä lasten hygieniatarvikkeet mikron päällä.

Eli sitä bloggausaikaa ei enää taida olla. Enkä muutenkaan uskalla enää koskea mihinkään. Kuusi viikkoa vielä, niin kodinhoitohuone, pesuhuone, tupa ja keittiö pitäisi olla valmiina. Siis kalusteet tulee, tuskin täällä valmista on, että laitetaan vaikka ne kalusteet lumihankeen siksi aikaa, koska kyllähän lumi jo kuuden viikon päästä on maassa. Pessimisti ei pety.

Niin. Tulee pitkät kuusi viikkoa.

Espoon rantamaraton

Koko viikko on mennyt kuin hidastetussa elokuvassa. Tekemistä on vaikka kuinka paljon, mutta kun jalkaparin kuudesta päänivelestä on kolme pois käytöstä, niin etenemistahti on aika hidasta. Aloitetaanpa kuitenkin alusta.

Olipa kerran neljä (avo)kälyä, joita yhdisti neljä veljestä. Naiset saivat päähänsä ilmoittautua yhdessä Espoon rantamaratonille (no sille puolikkaalle herrajumala, jokin itsesuojeluvaisto sentään meilläkin). Ajatus kuulosti loistavalta; tavoitteellista liikuntaa usean kuukauden ajan kukin tahollaan ja kruunuksi yhteinen määränpää, unohtamatta yhteistä juoruilua saunailtaa urheilurupeaman jälkeen. So far so good.

Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes lähtöviivan tuntumassa joutui tunnustamaan itselleen, että parempi ottaa nyt ihan rauhallisesti, kun Mutsien kympin jälkeen on tullut juostua ehkä korkeintaan se kymmenen kertaa. Kaikki menikin aluksi tosi hyvin; vauhti oli rauhallinen hölkkävauhti, kuulokkeista kuului rauhallinen äänikirjan kertojan ääni ja maisemat olivat pääosin rauhallisia, kauniita rantamaisemia (juomapullossa ei sentään ollut rauhoittavia, vaikka niistä ei olisi kyllä lähtöjännityksessä ollut haittaa). Neljäntoista kilometrin kohdalla polvi jäykistyi ja kipeytyi. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Sen piti olla oikean jalan lonkka joka pettää, eikä vasemman jalan polvi! (Kyllä, oletus oli, että jokin kropassa pettää.) Rauhoitin vauhtia entisestään ja keskityin tekniikkaan sekä juomapullovyön keventämiseen. Kivut laantuivat ja matka jatkui hyvillä mielin loppuun saakka. Lopussa jalat olivat selkeästi jo kankeat ja tiesin aiempien puolimaratonien kokemusten jälkeen olla kävelemättä tankkauspisteiden kohdalla. Nimittäin heti maalin jälkeen pistettyäni kävelyksi vasen polvi sanoi sopimuksensa irti ja nilkutus alkoi. Oikea lonkkakin oli sitä mieltä, että sitä oli kohdeltu kaltoin. Nilkutettuani loppupäivän sain iltaan mennessä myös kipeän nilkan. Että rikki meni vain joka toinen nivel, ei huono! (Ei sentään hiertyneet nännit verille, kuten joillakin miehillä, AUTS!)

Näitä haavoja on siis paranneltu tämä viikko ja hiljalleen nivelet ovat palaamassa ruotuun. Oli muuten kohtuullisen sääliviä katseita junassa kanssamatkustajilla, kun raahauduin laukkujeni kanssa ympäriinsä (ostin junan automaatista valitsematta sen kummemmin paikkaa, ja pam, lasten leikkiosastohan se sieltä tuli arvonnasta! No thanks, vaihdan mieluummin paikkaa joka aseman jälkeen normaalivaunussa, sillä sitä lasten iloista leikinhelinää saa kuunnella kotonakin.)

Niin ihana kuin kälyjä (ja muitakin ystäviä ja sukulaisia) olikin tavata, niin koitetaanko keksiä ensi kerralla jotain vähemmän itsetuhoista, jooko? Ja miten tästä tuli nyt tällainen valitusvirsi, vaikka piti kehua noita hienoja maisemia ja mahtavaa keliä ja nostaa hattua niille masokisteille maratoonareille, jotka jaksavat treenata kurinalaisesti ja ovat mieleltään niin vahvoja, että selviävät vielä kolmenkymmenen kilometrin jälkeen maaliin asti? 

Ehkä pitäisi ensi kerralla vain tajuta juosta vähän ennen sitä itse tapahtumaakin.

PS: Liinakin oli siellä :) Se sama, joka ideoi tuon ainekirjoitushaasteen :)Tää tarvii vielä pari hymiötä lisää :) :)

Mikä meitä yhdistää

Liinan lanseeraaman kirjoitushaasteen toisen aiheen sai kunnian päättää Leopardikuningatar ja se menee näin:

Mikä meitä yhdistää

Papin aamen. Aihetta pyydettiin pohtimaan parisuhteen kannalta ja - kliseistä ehkä- mieleeni tuli ensimmäiseksi avioliiton solmiminen ja suhteen virallistaminen läheisten edessä. Aamen sille. 

Lapset. Meillä on kaksi ihanaa tyttöä. Siitä huolimatta, kun aihe lasten lopullisesta lukumäärästä nousi esille väärällä hetkellä (olin tainnut vaihteeksi taistella uhmaiän kanssa koko illan), olin sitä mieltä, että meillä on jo nyt kaksi liikaa. Parisuhteen kannalta lapset ovat joskus enemmän erottava kuin yhdistävä tekijä. Tarkoitan sitä, että lasten kasvattamisesta, päivärytmistä, harrastuksista, pukeutumisesta, lukumäärästä, nimistä, kavereista jne voi keskustella loputtomasti. Eräskin facebook-päivitys tässä viikonloppuna julisti, kuinka äidin oltua poissa kotoa oli isä lapsineen viettänyt viikonlopun living on the edge; oli hypitty sängyllä, syöty jälkiruoka ennen pääruokaa ja mikä kauheinta, puettu päälle ruutua ja raitaa yhtä aikaa ja menty ihmisten ilmoille :D (tämä tapaus ei liity omaan mieheeni ja lapsiini, tietääkseni) 

Avioehto. Mikä on minun on myös sinun; paitsi jos lusikat menevät jakoon. Mielestäni avioehdossa ei ole kyse pessimismistä vaan realismista. Etenkin, jos parisuhteen osapuolet ovat liiton solmimisen hetkellä tai tulevaisuudessa kovin epätasa-arvoiset taloudellisesti esim. perinnön tai oman uran vuoksi. Onpahan selvää alusta asti, ettei kumpikaan osapuoli ole suhteessa hyötyäkseen taloudellisesti eikä elääkseen toisen siivellä. 

Haaveet. Aika moni parisuhde on kaatunut siinä vaiheessa, kun on oikeasti oltu elämän tienristeyksessä ja huomattu, että halutaankin eri suuntiin. Eri suuntiin elämän sisällön suhteen, maantieteellisesti tai ajallisesti. Täydelliseltä vaikuttava elämä ja parisuhdekin kaipaa haaveita ja erityisesti niitä yhteisiä haaveita, joista saa voimaa jaksaa yli raskaiden päivien. 

Toisen hyväksyminen virheineen. Itsehän olen tietysti lähes täydellinen, joten minun virheissäni ei ole juuri sietämistä... Huonon huumorintajun sietäminen/jakaminen on eduksi suhteessa kuin suhteessa. Simpsoneitakin saa katsoa, kunhan toinen saa katsoa sillä aikaa Täydellisiä naisia. 

Salaisuus. Mieleeni on jäänyt eräs kerta, kun Clarissan steppitunnilla seurasin (en ole mikään stalkkeri, mutta he sattuivat seisomaan lähelläni) erään tuttavapariskunnan kommunikointia. He näyttivät koko ajan siltä, kuin heillä olisi ollut jokin salaisuus, josta kukaan muu ei tiedä. Terveisiä vaan Sannalle :) Samanlaisen kipinän minäkin haluan säilyttää. 

Mikä meidät sitten pitää yhdessä? Kysymyksen jalostaminen tähän muotoon on ajankohtaisempi kuin alkuperäinen kysymys tässä lapsiperheen hektisessä arjessa, jossa parisuhde on väistämättä jouduttu laittamaan välillä kirjahyllylle. Tekisi mieleni sanoa, että meitä pitää yhdessä mieheni käsittämätön kärsivällisyys ja puheeni suodatuskyky. Todellisuudessa meidät pitää yhdessä tietoisuus siitä, että tämä vaihe menee ohi. Niin hyvässä kuin pahassa. Juuri ehdittyäni valittaa kuinka raskasta on pienten lasten kasvattaminen, se on myös aika ihanaa. Mutta ihanaa on myös, kun lapset kasvavat ja meille vanhemmillekin jää taas enemmän aikaa yhdessä. Siihen asti pienistä hengähdystauoista suuri kiitos sukulaisille ja ystäville, jotka auttavat meitä aika ajoin muistamaan, että tässä perheessä on isän ja äidin lisäksi myös aviopari. 

Takaisin tehtävänantoon. Jos ei oteta huomioon Leopardikuningattaren johdattelua käsittelemään aihetta parisuhteen kannalta, niin minua henkilökohtaisesti kiinnostaa mikä meitä yhdistää, juuri Sinua ja minua? Olet ehkä tavannut minut? Saatat jopa olla sukua minulle? Ehkä eksyit tänne muiden ainekirjoitushaasteeseen osallistuneiden blogeista? Blogi on avainsana, siitähän tässä on kyse. Olet syystä tai toisesta (omasta halusta tai pakotettuna) klikannut auki Kupla-blogin postauksen aiheesta Mikä meitä yhdistää. Tässä tapauksessa vastaus on yksinkertainen, se on blogi (VR:n langaton nettiyhteys se ei ainakaan ole!)

Tähän väliin tulisi Viivi&Wagner-klippi, jossa Viivi ihmettelee, miksi he ovat yhdessä, kun he ovat niin erilaisia, johon Wagner vastaa "Eikö riitä, että rakastaa?". En löytänyt kyseistä klippiä, joten joudutte nyt kuvittelemaan sen :)

Opettajan kommentti: Kirjoitit jo aiheesta, toisin kuin viimeksi, mutta aiheen käsittely jäi kovin pinnalliseksi ja luettelomaiseksi. Oletko varma, että sinua on napanuoran leikkaamisen jälkeen yhdistänyt mikään muihin ihmisiin?

Muita aineita voit käydä lukemassa tämän linkin takaa! Ensimmäisen Minusta tulee isona -aineeni taas löydät täältä. Jatkoakin on luvassa, halusitte tai ette! :)

Positiivinen palaute

Lukiessani eilen Marjan vaaleanpunainen hirsitalo -blogia jäin miettimään, minkälainen suhde minulla on palautteeseen; kriittiseen, rakentavaan, positiiviseen, turhaan, negatiiviseen, suodattamattomaan, tarkkaan harkittuun... Peräänkuulutan usein rakentavaa palautetta, mutta kyllä sen antamisessa ja vastaanottamisessa on vielä paljon tekemistä. Viime aikoina olen syyllistynyt aivan liian usein siihen harkitsemattomaan, nopeasti annettuun, tylyyn palautteeseen, joka vain levittää pahaa mieltä, eikä johda mihinkään hyvään. Välillä olen kyllä sanonut ihan aiheesta, mutta myönnettäköön, että ulosannissa on parantamisen varaa.

Olen minä positiivisen palautteen annissakin joskus onnistunut, todistettavastikin vielä, jos joku epäilee ;) Kerran asiakas tuli kysymään, onko meillä erästä laihdutusvalmistetta. Tiedustelin asiakkaalta (joka oli mielestäni normaalipainoinen), kenelle tuote on tulossa (koska meillä on velvollisuus varmistua tuotteiden oikeasta käytöstä). Asiakas katsoi minua hetken, lähestyi ja kysyi saako halata. Vastasin hämilläni myöntävästi samalla, kun nainen jo otti minut syleilyynsä. "Kiitos! Luulen, että tämä on viimeinen paketti, jonka tarvitsen." Hän oli laihduttanut huomattavasti, mutta näki itsensä edelleen ylipainoisena. Hänelle kysymykseni oli suurin kohteliaisuus, jonka hän oli koskaan saanut. Tuosta tilanteesta on kulunut jo vuosia, mutta siitä tulee edelleen hyvä mieli :)

Toinen todistajien läsnäollessa (tällä kertaa tietoisesti ja tarkoituksella pienen harkinnan jälkeen) annettu positiivinen palaute on toimestani annettu kuntosalilla, kun epäilin erään naisen olleen teini-ikäinen saadessaan poikansa, jos kerran oli jo mummo. Tämän kohteliaisuuden nainen otti onneksi tarkoittamallani tavalla; mielestäni hän oli niin nuorekkaan näköinen, ettei fysiologisesti muita selityksiä ollut kuin alaikäisenä perheen perustaminen. Hän kiitti kohteliaisuudesta ja aikoi kertoa asiasta miehelleenkin ;) Tuokaan tapaus ei vaatinut itseltäni muuta, kuin pienen rohkeuden puuskan avata suuni ja siitä tulivat käsittääkseni hyvälle mielelle itseni ja naisen lisäksi myös hänen tapausta todistamassa olleet ystävänsä ja toivottavasti myös hänen miehensä! Eikä maksanut mitään tai ollut keneltäkään muulta pois! Mainittakoon nyt väärinkäsitysten välttämiseksi, että eivät nämä kaksi mainitsemaani tapausta olleet ainoita, mutta tulivat nyt vain tässä mieleen lämpiminä muistoina :)

Lämmöllä muistelen myös itse saamiani kohteliaita sanoja ja lastenvaunujen edessä avattuja ovia. Viimeksi eilen koin itseni tärkeäksi ja päteväksi pitkästä aikaa myös ammatillisesti, kun työrintamalla on eräs ovi raollaan. Se ovi avataan ehkä vain minulle. Sen takia, että olen juuri minä. Taidan sittenkin löytää paikkani ja se lämmittää hautaan asti. 

Sanokaa tekin tänään jollekin tutulle tai vieraalle kohteliaisuus, avatkaa ovi tai auttakaa lastenvaunut sisälle, pysäyttäkää hissin ovet tai hymyilkää vain. Jonna Tervomaan Minä toivon -kappaleen sanoin: tehdä jotain hyvää kun voi, oi, sehän menee kiertoon :)

Sotalesken urotyöt

Kaikki kunnioitus ja sympatia todellisille sotaleskille, mutta toivon todella, ettei Suomessa tarvitse kokea sotaleskeyttä tämän enempää - viikon kertausharjoitukset olkoon maksimi! Sillä aikaa, kun mies syö kolme lämmintä ateriaa päivässä, käy kuntosalilla ja saunoo kavereiden kanssa joka ilta valmistaa infuusioliuoksia vuorokauden ympäri sotilasapteekissa, minä raadan kotirintamalla.

Infuusioliuosten valmistusta sotilasapteekissa

 

Olen käynyt omaa loppumatonta sotaa banaanikärpästen kanssa. Ne pirulaiset eivät kuole millään! Kokeiltu on kaiken maailman etikkaloukut sun muut. Imurointi on pitänyt kannan yhtä hyvin kurissa kuin luvanvarainen hirvenpyynti hirvikolarit. Teen kohta kansalaisaloitteen kemiallisten aseiden sallimisesta banaanikärpästen kohdalla, todella rasittavia otuksia.

Kuva täältä.

Eilinen urotekoni oli hiiren metsästyksen päättyminen onnellisesti (molempien osapuolten kannalta). Havahduin olohuoneessa, kun ohitseni vilahti jotain tummaa ja siellähän se hiiri viiletti, auki revityn seinän vieressä välillä piilossa lattian raossa ja välillä uskaliaasti vähän keskemmällä. Paniikki!!! Isääni eivät kuulemma noin pienet saaliit kiinnostaneet (huom. hirvenpyynti alkaa reilun viikon päästä), joten jäimme tätini kanssa ihmettelemään mitä hiirelle nyt tehtäisiin. Hiirenloukut on todistettavasti muuton jälkeen nähty, mutta niiden nykyisestä sijoituspaikasta ei ole harmainta aavistustakaan. Oli tartuttava aseisiin; tässä tapauksessa ämpäriin ja sanomalehteen. Hiiren uskaltauduttua vähän irti seinästä iskin aivan paniikissa hetkeäkään epäröimättä ämpärin sen päälle, minkä jälkeen hivutin aivan paniikissa sanomalehden varovasti lattian ja ämpärin väliin. Tuuletin onnistumista aivan paniikissa! Kiikutin hiiren ulos (yllättävän pitkät kädet muuten minulla, kun oikein ojentaa) ja vapautin sen luontoon, jonne se kuuluu. Ei parka uskaltanut tulla ulos ämpäristä, oli kai sekin niin paniikissa. Jouduin kaatamaan hiiren nurmikolle (joka oli niin pitkää, etten nähnyt mihin se hiiri lähti ja hypin ympäriinsä aivan paniikissa) ja poistuin vähin äänin sisälle. Siirryin loppuillaksi kaiken varalta yläkertaan, koska olin vieläkin vähän paniikissa. Odotan, että saan jonkinlaisen mitalin tai kunniakirjan mieheltäni, kun hän palaa omalta sotaretkeltään.

Kuva täältä.