Elixia kids

Taisin jo aiemminkin mainostaa, että Elixia Kids mahdollistaa vanhempien treenaamisen, enkä vähättele yhtään. He hoitavat lapsia jo kuusiviikkoisesta lähtien. Tämä siksi, että äidin synnytyksen jälkeinen lääkäritarkastus on kuuden viikon kohdalla, ja äidin kunnosta halutaan varmistua ennen treenaamisen aloittamista (toki omalla vastuulla voi aloittaa harjoittelun kuntokeskuksessa aiemminkin, mutta silloin pitää lapsella olla jokin muu hoitojärjestely).

Olen kuullut huhuja, että Suomessa vastaavat lapsiparkit eivät ota alle kolmevuotiaita vastaan. Pitääkö paikkansa? Jos pitää, niin hyi! Juuri äitiysloman aikaanhan sitä nainen kaipaa eniten liikuntaa, että palautuu synnytyksestä ja pääsee johonkin purkamaan niitä hormonimyrskyjä. Tästä pitää tehdä lakialoite mitä pikimmiten, asia on korjattava...

Vanhemmat voivat ikkunan läpi tarkistaa välillä nukkuuko vauva vielä tai miten leikit isommilla sujuvat.

Aukioloajat ovat kattavat, joten se ei ainakaan ole tekosyy kotona löhöämiselle:

Ma - Pe: 09:00-12:00 & 16:00-19:30

La: 09:00-12:15

Su: 09:00-12:15

Meidän päivärutiinit menee suunnilleen niin, että esikoinen heivataan päiväkotiin leikkimään puoli kymmeneksi (jolloin yhteiset retket, tanssit ja laulut ym. alkavat) ja me vauvelin kanssa otetaan alkulämpimät juoksemalla alamäkeen, että ehditään kymmeneltä alkavalle tunnille. Vauva nukkuu aina (no kerran on herännyt) sillä aikaa, kun käyn jumpassa ja yleensä ehdin kotiin ja suihkussakin käydä ennen kuin hän herää. Tyttö on selvästi tajunnut, että äiti tarvii välillä vähän alene tid.  

Pienet vauvat siis lähinnä nukkuvat tuolla lapsiparkissa, mutta on heillekin omat lelunsa ja hoitajansa, jos sattuvat heräämään (he luonnollisesti hakevat äidin/isän paikalle, jos lapsi esim. ei rauhoitu tai vaippa täytyy vaihtaa). Pallomeri, kiipeilyseinä, DVD:t, piirtäminen ja muut lelut ja aktiviteetit pitävät huolta, että lasten aika kuluu kuin siivillä. Vanhemmille (4-6 -vuotiaille) lapsille järjestetään viikonloppuna oma jumppa aamupäivällä, hyvä asenne liikuntaan opitaan jo pienenä ;) Tunnilla liikutaan musiikin tahdissa erilaisten leikkien muodossa ja lopuksi rentoudutaan ja hiljennytään hieman, etteivät vanhemmat saisi pelkkiä ADHD-lapsia takaisin.

Aktiviteetteja löytyy laidasta laitaan.

Joten KIITOS Elixia ja Elixia Kids! Ilman teitä olisin sekä huomattavasti lihavampi että aika lailla masentuneempi.

PS: Kaiken hyvän lisäksi Elixia Kidsillä on töissä Kristianiksi naamioitunut Justin Bieber! Se jos mikä motivoi äitejä treenaamaan ;)

Newbie

Meillä lasten vaatetuksesta huolehtivat lähinnä anoppi ja muut sukulaiset, joten en ole itse vaivautunut kauheasti tutustumaan lastenvaatemerkkeihin (voin suunnilleen kahden käden sormilla laskea vaatekappaleet, jotka olen itse hankkinut). Yhdeksi suosikiksi on silti noussut Kappahlin Newbie. Kaikki vaatteet ovat 100% ekologista puuvillaa ja miellyttävät ainakin minun silmääni. Vähän ehkä liian hempeitä nuo vaaleanpunaiset makuuni, mutta muuten aika moni näistä käy sekä tytöille että pojille. 

Kaikki kuvat Kappahlin nettisivuilta

Näitä ihanuuksia olemme saaneet useamman lahjaksi ja muutaman olen itsekin ostanut. Harmi vaan, että 74 on suurin koko. Kyllä noista voisi suurinta osaa vielä vähän isommallakin käyttää. Toisaalta koot alkavat kylläkin jo numerosta 44, joten keskosillekin löytyy sopivia vaatteita! :)

PS: Kuka käyttää pikkuhousuja vastasyntyneellä vauvalla vaipan lisäksi?? Vai onko ne suunnattu vaipattomille lapsille, joita niitäkin löytyy (hatun nosto!) Meillä käytetään kestovaippoja, eikä tarvetta pikkuhousuille siinä päällä ole (eivätkä ne kyllä mahtuisikaan). 

Nalletakki Hilla-Eevertille

Jengitakki päällä heti pienestä pitäen, saa nähä mitä tästä tulee...

Meidän tyttö kulkee vieläkin työnimellä, vaikka ikää tulee jo kolme kuukautta tällä viikolla ja passikin saatiin jouluviikolla. Ristiäiset pidetään Suomessa, emmekä pääse reissuun ennen kuin reilun viikon päästä. Kotona virallista nimeä on käytetty satunnaisesti, mutta nyt olen kieltänyt pyytänyt miestäni välttämään sen käyttämistä esikoisen kuullen, koska isosisko on jo sen oppinut ja mölöyttelee sitä koko ajan. Puhun itse vauvasta ja siskosta, koska olen niin vanhanaikainen, että haluan nimen säilyvän salaisuutena ristiäisiin saakka. Teimme niin myös esikoisen kohdalla ja jotenkin ristiäiset tuntuivat hienommilta, kun niissä oli jotain muutakin jännitettävää kuin montako erilaista kahvileipää on tarjolla.

Mieheni puhuu Arielista, siskoni Hilla-Eevertistä ja isäni Olli-Rebekasta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sukulaiseni olivat kuulleet tuon Olli-Rebekan väärin: "Oili-Rebekka, mutta sehän on kiva nimi". No offence, jos jonku nimi on Oili-Rebekka, mutta ei se nyt ihan top10-listalle mahtunu, eli jotain muuta on luvassa.

Ihania nappeja!

Nämä kuvat eivät nyt tee ihan kunniaa tälle hurjan hienolle, siskoni neulomalle, "prätkähiirineuletakille". Takki on neulottu tällä Dropsin ohjeella pienin muutoksin, mm. tasku on jätetty pois. Tuo nallelogo selässä on kirjottu päälle. Vielä on vähän iso, mutta sopiipahan sitten pidempään, kun vauva kasvaa niin nopeasti :) Lankoina on käytetty Sandnesgarnin Lanett Babyull värejä  3082 ja 8513.

Tour de tuska vol.2

Tuli mieleen toinenkin ikimuistoinen tour de tuska -matka. Meillä meni pari vuotta sitten imuri rikki (aikana ennen lapsia). Kesken imuroinnin se vain sammui, eikä enää lähtenyt käyntiin, vaikka mitä teki. En nyt muista minkä takia se oli niin tärkeetä saada heti vietyä korjattavaksi, kun en TODELLAKAAN ole mikään himosiivooja. Mutta lauantaiaamuna kiikutin sen hervottoman kokoisen pahvilaatikon imureineen kaikkineen tuon kaksi kilometriä alamäkeen. Mieheni oli töissä, muuten hän olisi tietysti saanut kunnian toimia kantojuhtana. Mutta niin sitä liukasteltiin alamäkeen ja hikihän siinä tuli, kun käteni ylsivät nippa nappa laatikon ympärille, mutta ei se mitään, eipähän tarttis kantaa heti ylöspäin. Tai niin luulin...

Suunnilleen tällaisesta murheenkryynistä oli kyse.

Läväytin kantamukseni paikallisen Gigantin tiskille ja selitin tilanteen. Ei toimi, niin ei toimi. Myyjä katsoi minua säälivästi, purki laatikon ja ryhtyi toimeen. Johto seinään, painallus virtanappiin ja voilà. En imurin hiljaiseksi mainostetun hurinan läpi meinannut kuulla myyjän sanoja: "Mikä tässä olikaan vikana?" Ei se kotona vaan lähtenyt käyntiin.... Voisi kuvitella, että olisin hyppinyt ilosta. Ei vikaa, ei korjattavaa, ilmainen reissu, mutta kiehuin raivosta! Minun pitäisi nyt pakata tuo pirullinen rakkine ja raahata se takaisin kotiin. Soitin siskolleni, hän joutuu yleensä sijaiskärsijäksi, kun minua oikein raivostuttaa. Hän ehdotti taksia. Minähän en taksia ota. Sehän maksaa ja minulla on jalatkin, jotka toimivat oikein hyvin. Pääsin alas, niin pääsisin kyllä ylöskin. 

Tämä näyttää livenä PALJON pahemmalta!

Matkalla kotiin ajattelin talvisotaa ja samaistuin mielessäni sotasankareihin. Periksi ei anneta, perkele! Kyllä siinä varmasti moni matkalla ihmetteli, että mitä ihmettä tuo tyttö hommaa. Jos olisivat tienneet suomalaiseksi, niin olisivat ymmärtäneet suomalaisen sisun siinä puskevan ylämäkeen. (Olen nimittäin kuvaillut joskus ulkomaalaisille sisua jääräpäisyytenä, periksiantamattomuutena ja jopa tyhmänä uhona.)

Vauvaa ei häiritse imurointi.

Imuri on edelleen meillä ja voi hyvin. Sitä ei ole riepoteltu kuin ylä- ja alakerran välillä. Hiljainenkin se on, toisin kuin omistajansa. 

Tour de tuska

Myhäilen tyytyväisenä sohvalla katsellessani Tour de skin loppunousua ylös konttaavia hiihtäjiä. Onneksi ei tarvitse itse hiihtää laskettelurinnettä ylöspäin. En nimittäin hiihdä, vaan työnnän lastenvaunuja. Oma tour de tuskani ei ole laskettelurinne, vaan ihan normaali norjalainen kaupunkimaisema. Sen kanssa taistelen lähes päivittäin lastenvaunujen kanssa, kädet suorina, kyynärpäät korvien tasalla, polkien lyhyin askelin jyrkkää mäkeä ylöspäin.

Alpe cermis

Norjassa saa vain haaveilla Pohjanmaan lakeuksista, täällä ei tasaista pihaa löydy keneltäkään, ja jos löytyy, niin se on kyllä pengerretty piha se. Käyn jumpassa vajaan kahden kilometrin päässä ja nousua matkalle tulee 100 metriä. Sanoinko jo, että meillä ei ole autoa? Matkahan ei loppujen lopuksi ole paljon mitään. Sen hölkkää alamäkeen kymmenessä minuutissa, eikä kotimatkaankaan yleensä kulu kuin parikymmentä minuuttia. Yleensä...

Pari viikkoa sitten ajattelin ottaa molemmat tytöt jumppaan mukaan (koska täällä on mahtava Elixia Kids, joka mahdollistaa vanhempien treenaamisen!). Joulun alla tulehtunut kyynärpääni oli jo paranemaan päin, joten kyllä tästä hyvä tulisi.

Että sitä voi ihminen huijata itseään! Kaikki meni hyvin niin kauan kuin esikoinen pysyi tyytyväisenä. Oli kyllä oma vikani, että paluumatkalle lähtö viivästyi ja jo alkumatkasta kaksivuotias alkoikin nuokkua seisomalaudallaan. "Sylliin! Haluaa! Sylliin! Äitii!" Kerta toisensa jälkeen. Syliin ottaminen ei tullut kuuloonkaan, koska ainoa terve käteni työnsi jo vaunuja toisen roikkuessa voimattomana ja täysin hyödyttömänä sivulla. Tulehdus ei sitten ollutkaan vielä kokonaan poissa ja ylipäätään reissuun lähtö oli karkea virhearviointi. Periaatteessa vaunujen työntäminen vastasyntynyt kopassa ja kaksivuotias seisomalaudalla on ihan rentoa hommaa, ei se niin raskasta ole, etteikö siitä selviäisi. Mutta ottaen huomioon oman terveydentilanteen, esikoisen yhteistyökyvyn puutteen ja järkyttävän, loppumattoman ylämäen alkoi epätoivo nousta pintaan. Pääsisimmekö koskaan kotiin? Miksei meillä ole sitä autoa?? Miksei rusinapaketti lohduta nyt, kun se on aina tähän asti pelastanut itkulta? Vauva aloitti oman huutokonserttinsa vasta lähempänä kotia, mutta nukahti onneksi uudestaan. Pihamäki oli viimeinen niitti, sitä en jaksa normaalistikaan ylös molemmat kyydissä, mutta nyt kotiovi ei tuntunut lähestyvän ollenkaan jään livetessä jalkojen alta kerta toisensa jälkeen.

Viimeinen etappi

Viimein perillä. Olin ihan sippi ja mieleni teki heittäytyä x-asentoon eteisen lattialle kuola suupielestä valuen. Hiki kirvelisi silmissä ja huoltaja toisi juomapuollon ja peiton, ottaisi kengät pois ja taluttaisi lepäämään. Ei kun se olisi siellä oikealla Tour de skillä... Tour de tuska ei lopu vielä tähän (eikä minulla mitään huoltajia ole, jos mies on töissä. Muuten hän on kyllä erinomainen huoltaja.) Oma tuska taka-alalle ja hommat jatkuu. Esikoinen ensin pois haalarista ja päiväunille. Hysteerisen itkukonsertin jälkeen hän viimein nukahti ja minä tuuletin villisti, mutta äänettömästi. Toinen käsi ehti jo melkein koskettaa suihkun hanaa, kun alakerrasta kuului vauvan rääkäisy. Niin tietysti. Ei muuta kuin kylpytakki päälle ja menoksi taas.

What a feeling!

Suihkussa pääsin käymään saman vuodokauden puolella ja muistaakseni söinkin jotain jossain välissä (no ihan varmasti söin), joten loppu hyvin kaikki hyvin. Huomenna uudestaan!

Rivièra Maison

Päätimme luottaa tulevan kotimme sisustuksen asiantuntijan käsiin useista eri syistä, joihin en nyt mene tarkemmin. Rima on asetettu korkealle, enkä oikein tiedä kumpaa odotan enemmän, ristiäisiä vai palaveria sisustussuunnittelijan kanssa heti ristiäisten jälkeen (no palaveria ristiäisiä tietysti!). Tuleva kotimme on vanha lapsuudenkotini, joskus 1800-luvulla rakennettu suuri talonpoikaistalo (kukaan ei tiedä tarkkaa vuotta), joten tavoiteltavan tyylin voisi tiivistää sanoihin vanhaa kunnioittaen nykyajan mukavuuksilla.

 

En tykkää.

Järkytyin hieman, kun sisustussuunnittelijamme kysyi sähköpostitse mitä mieltä olemme Rivièra Maisonista. Näin jo silmissäni, miten merellinen sininen tuulahdus heiluttaisi vaalean sohvan helmarimpsuja hopeisten kattokruunujen säestäessä Rivièra Maisonin laulantaa. Kuulin myös remonttibudjettimme huutavan apua...

Tykkään!

Järkytyksestä toivuttuani päätin ryhdistäytyä ja kokosin Rivièra Maisonin nettisivuilta kuvakollaasit, joista toisessa on inhokkeja ja toisessa suosikkeja. Kirjoitin diplomaattisen vastauksen kuvaliitteiden kanssa, jossa toin esille ennakkoluuloni kyseistä luksusmerkkiä kohtaan, ollaankohan nyt ihan oikeilla jäljillä? Paljon miellyttäviäkin tuotteita kyseiseltä merkiltä löytyy, mutta liika romanttisuus, no, se vain on liikaa. Helpottava vastaus tuli pian, hänellä ei ollut yhtään ehdotusta "En tykkää"-kollaasista, vaan nimenomaan tuon Tykkään!-kollaasin tyyppisistä tuotteista. JES! Hän lukee sittenkin ajatuksia! Jään tänne hykertelemään tyytyväisenä onnesta, enkä malta odottaa, että päästään tositoimiin muuton ja remontin kanssa :)

Herne nenässä

Pahoitellaanpa nyt heti alkuun, että puhuin eilen virheellisesti Chill of Norwaysta, vaikka se on Chill Norway ja taitaa vielä oikeaoppisesti olla kirjoitettuna yhteen. I'm sorry! Toivottavasti ei nyt kukaan tukehtunut herneeseen, niinkuin aika moni on noissa Abu-Hanna keskusteluissa tehnyt.

Missä oma herneesi on?

Itse en lähde tuota aihetta mitenkään asiantuntijana kommentoimaan, mitäs minä mistään tiedän. Ajattelin kuitenkin kertoa pari ajatusta, olenhan itsekin maahanmuuttaja. En ole neljän vuoden aikana kokenut minkäänlaista ennakkoluuloa täällä Norjassa, mitä nyt joku asiakas on välillä harmistunut kielitaitoni takia. Minut otettiin avosylin vastaan, vaikka en alussa puhunut sanaakaan norjaa, ja olen ystävällisten ihmisten takia kotiutunut tänne todella hyvin. Yksi syy norjalaisten myönteiseen suhtautumiseen on se, että he ovat riippuvaisia ulkomaalaisista, työttömyysprosentti täällä taitaa olla siinä 2 prosentin tietämillä, joten arjalaiset eivät riitä pyörittämään tätä maata. Mutta ei se ole koko totuus, kyllä täällä ollaan muutenkin asenteissa edellä, vaikka oikeistolaisuus täälläkin nostaa päätään. Suomessa ollaan kyllä sata vuotta jäljessä asenteiden suhteen, joka kerta järkytyn vähän, kun ollaan käymässä lomalla Suomessa. Välillä jopa mietin, haluanko todella muuttaa takaisin ja kasvattaa lapseni niin sisäänpäinkääntyneessä ympäristössä. Uskon kuitenkin, että ajat ovat muuttumassa ja suomalaisetkin avaavat silmänsä omasta navasta vähän kauemmas eteenpäin. Kolikolla on aina kaksi puolta, Suomessa ja suomalaisissa on valtavasti hyvää ja meillä on paljon annettavaa, mutta Suomi ja suomalaiset eivät ole täydellisiä, meillä on vielä paljon opittavaa muilta.

Täällä päivitellään jonkin verran pakolaisten mielenterveysongelmia ja kielitaitoa. Kielitaito on välttämätön, jos aikoo sopeutua uuteen kotimaahan, mutta sen oppiminen vie ymmärrettävästi oman aikansa, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa edes omaa äidinkieltään. Yrittää täytyy silti. Rauhoittavia, unilääkkeitä ja masennuslääkkeitä käyttää aika moni, mutta saattaisi olla itselläkin vähän nuppi sekaisin, jos isä olisi murhattu raa'asti silmien edessä ja tiet olisivat niin täynnä ruumiita, ettei autolla pääsisi läpi. Tämä on tuntemani naisen tarina, joten kyse ei ole liioittelusta. Hän ei tosin tietääkseni käytä mitään lääkkeitä. Hänellähän on mies, työpaikka (josta hän ei kotimaassaan voinut edes haaveilla) ja koti. Miksi hän olisi masentunut?

Mannerheim-elokuvastakin veti aika moni herneen nenään.

Luulen, että kaikki ovat rasisteja. Rasismin muotoja on vain niin monta, että emme ehkä tule ajatelleeksi asiaa. Itse huudan suureen ääneen suvaitsevaisuuden puolesta ja ajattelen juuri ulkomaalaisia, seksuaalivähemmistöjä jne. Mutta huomaan olevani rasisti itse. Olemme palaamassa synnyinseudulleni keväällä ja ennakkoluuloni nousevat pintaan salakavalasti hiipien. Epäilen sopeudunko enää maaseudulle, sulkeutuneiden ja vanhanaikaisten ajatusten joukkoon. Löydänkö omat verkostoni niiden ihmisten joukosta, joita katsoin vieroksuen teini-ikäisenä? He kun ovat varmasti jääneet viisitoistavuotiaan tasolle asenteineen ja ajatuksineen... Vai olenko se minä?

Menneet on unohdettava. Reilu kymmenen vuotta sitten vannoin, etten koskaan palaa ja tässä olen nyt, sanat on syötävä. Ajat muuttuvat, minä olen muuttunut, en palaa samaan kaupunkiin mistä aikanaan lähdin. Luulen, että tämänkin rasistin loppu koittaa, kun uskaltaudun kohtaamaan rasismin kohteeni. He mitä todennäköisimmin saavat minut huomaamaan, että eivät he ja heidän ajatuksensa eroa omistani, eivätkä he ole yhtään pelottavia. Saatan jopa ystävystyä heidän kanssaan. Jos vain annan mahdollisuuden.

Mitä näet peilissä?

Tietty ennakkoluuloisuus on luonnollinen puolustautumiskeino, tuntematon voi olla vaarallista. Mutta ei se aina ole. Keskustella saa ja pitää, mutta käytännön teot ne ovat, jotka ratkaisevat. Kuten monen muunkin asian suhteen, on helppo uhota, mutta kun pitäisi toteuttaa aikomuksensa, saattaa ääni yhtäkkiä hiljentyä. Olisikohan tässä taas kerran peiliin katsomisen paikka?

Kuka roskaa ja kuka ei?

Kerran lomaillessamme lapissa pysähdyimme tauolle keskelle ei mitään. Levähdyspaikalta oli juuri lähdössä lapsiperhe. Noin nelivuotias poika tuli luoksemme ja totesi tietäväisenä: "Ranskalaiset on sotkeneet". Mistähän se pieni poika tiesi roskien olevan juuri ranskalaisten jäljiltä?