Selviytyjäpöllö

Tiedättekö, en ole mitenkään kovin tunteellinen ihminen. Teen päätökset järjellä, en sydämellä. En ole kovin herkkä ja itken harvoin. Miestäni kutsun etunimellä, koska se on hänen nimensä, eikä minulla ole hänelle lempinimeä. En pidä turhasta hempeilystä. Olen joskus miettinyt, että olenko rakentanut kuorta äidin kuoleman jälkeen välttyäkseni samanlaiselta maailmanlopulta, vai olenko vain tällainen luonteeltani. Oli miten oli, tällainen olen, enkä haluaisi muuksi muuttua. 

Jotkin asiat pääsevät kuitenkin tämänkin kuoren alle ja yksi niistä on Reetta. 

Viime syksynä, samana päivänä, kun todistus lääkehoidon arviointi -koulutuksesta tuli postissa, kävin päivällä viemässä virkattuja selviytyjäpöllön aihioita keräykseen. Sanoin vielä, että tuon jo nyt, kun en tiedä pääsenkö illalla talkoisiin - en olisi päässyt, koska olin synnyttämässä. Kyseessä oli keräys paikkakuntalaisen koululaisen, viisi vuotta leukemiaa sairastaneen Reetan ja hänen perheensä hyväksi. Saatatte ehkä muistaa hänet, uutisointia oli parhaillaan valtakunnan tasollakin jonkin verran. Reetan tilanne oli hyvin poikkeuksellinen ja varoja kerättiin, jotta Reetta pääsisi Saksaan hoitoihin. Yhteisöllisyys Reetan perheen auttamiseksi oli upea kokemus. Jokainen teki sen mitä pystyi, virkkasi pöllöjä, järjesti konsertin tai salibandypelin perheen hyväksi. Itsekkyys ja välinpitämättömyys olivat kaukana ja palattiin välittämisen ja inhimillisyyden juurille.

Reetan taistelu päättyi keskiviikkona. En oikein tiennyt mitä ajatella. Moni esitti perheelle osanottonsa ja uskon myötätunnon olevan vilpitöntä. Minä en osannut oikein surra ja mietin, että onkohan tämä nyt ihan normaalia. Ei itkettänyt, vaikka toki olin surullinen perheen puolesta. Päällimmäisenä tunteena oli kiitollisuus.

Kiitos Reetta. En koskaan tavannut sinua, mutta olet opettanut minulle jotain merkityksellistä. Elämä voi olla täysi, vaikka se jäisi lyhyeksikin. Minä luotan siihen, että kaikki järjestyy - niin sinun kuin meidän kaikkien kohdalla. Sinulla on upea perhe ja läheiset. Minulle sinä olet selviytyjä, vaikka olet nyt poissa. Selviytyjäpöllö loppuun asti.

Kuva: Tiina Piippo

Reetan äidin blogi löytyy osoitteesta: http://reettanoomielina.blogspot.fi/. 

FOMO

Opin tänään radiosta uuden termin: FOMO -fear of missing out. Vapaasti suomennettuna "pelko siitä, että jää jostain paitsi", ja tämä koskee nimenomaan sosiaalista mediaa. En ymmärrä miten tää on menny ohi. Mitähän muuta oon missannu?

FOMO

Kotiäidin portit ulkomaailmaan ovat kaupan kassa ja some, mitäpä sitä kaunistelemaan. Luen uutiset lähinnä somen kautta. Huomenna iltapäivän puolella saapuva lehti ei paljon lämmitä, kun uudet uutiset ovat jo otsikoissa. Klik klik klik klik, linkit vaihtuvat ja siirrytään lennossa tunnetilasta toiseen, harvoin syventymättä perusteellisesti mihinkään. Huono, mutta hyvin tyypillinen tapa kuluttaa median ja kanssasomettajien tuottamaa sanahelinää.

Rokotteet, maahanmuutto, SOTE, Vain elämää, nyhtökaura, doping, klikkijournalismi, vapaaehtoistyö, medialukutaito, itsekritiikki, rokotteet, itsekkyys, yhteisöllisyys, kissavideo, Pokemon go, pakkolait, neuleohje, kesäksi kuntoon, brexit. Huoli, pelko, turva, toivo, rauha, levottomuus, rohkeus, ilo, sarkasmi, yleissivistys, humaanius. Ahdistus, riittämättömyys, kaaoksen sietokyky, pienuus ja suuruus, vuorovaikutus. Pitäisi pystyä enempään, mutta pystynkö tähänkään vähään?

Siinäpä purukumia lauantai-illaksi. Välillä tulee tunne, että minut on tarkoitettu tekemään täällä jotain paljon enemmän. Enemmän kuin olemaan äiti ja vaimo ja tytär. Vaikuttamaan. Ja välillä tuntuu, ettei edes lasten hampaiden pesusta selviä ilman romahdusta. Tasapainon löytyminen, itsensä haastaminen, onnellisuuden löytäminen ja sen säilyttäminen - siinäpä haasteita loppuelämälle. Yöunet lähenee, kun meni näin syvälliseksi (ja raskaaksi, kun on ollu lasten kans kaks päivää yksin. Respect yksinhuoltajat!). Toisella kerralla taas jotain hömppää, tasapainon vuoksi. Peace.

Vuosipäivä

Hyvää blogitaukovuosipäivää! Siitä on kaksi vuotta, kun viimeksi bloggasin ja voi, kun on ollut tätä ja teitä ikävä! Tässä on ollut kuitenkin melkoiset kaksi vuotta takana, antakaas kun kerron;

Taidettiin viimeksi jäädä siihen, että sain lopultakin töitä. Työ osoittautui koulutusta vastaavaksi, kuten toivoinkin ja sitä oli vähintäänkin riittävästi, kuten kuntapuolella on tapana olla. Ajoin kuuliaisesti 100 kilometria suuntaansa, kunnes lonkat eivät enää kestäneet ja jäin sairaslomalle - jolta jäin suoraan äitiyslomalle. Lonkat olivat siis kipeitä hormonaalisista syistä (mitään raskaustestiä tarvi, kun nivelet kertoo kyllä mistä on kyse). Perheemme akkavalta on toisin sanoen voimistunut yhdellä mahtavalla yksilöllä, ikää neidillä on mittarissa pian 11 kuukautta. Jalkaa poden kyllä valitettavasti vieläkin, mutta eiköhän se tästä. Tyttö syntyi lokakuun iltana ja saman päivän aamuna sain postista tämän:

Aamulla tutkinto kädessä ja illalla tyttö!

Pitkään haaveilemani lääkehoidon arviointi -koulutus alkoi syyskuussa 2014 eräänä torstaina ja työt alkoivat seuraavana maanantaina, joten kiirettä piti ja seuraavana lukukautena opinnot jatkuivat lääkehoidon kokonaisarviointi -erityispätevyysopintojen parissa. Yhteensä 35 op:n verran on tullut opiskeltua kliinistä farmasiaa, moniammatillista yhteistyötä, potilastapauksia ja tietokantojen käyttöä. Kevyesti tuli aliarvioitua työn määrä (35 op = 945h  = 118 (á 8 h) työpäivää = karkeasti sama kuin tekisi uudestavuodesta juhannukseen 5 päiväistä työviikkoa opintojen parissa), mutta tunnollisesti juuri ennen deadlinea ahkeroin työt valmiiksi ja täytyy kyllä sanoa, että koen olevani nyt aidosti asiantuntija lääkehoitojen suhteen. Perustin siis myös toiminimen samaan soppaan, ja jottei tulisi vapaa-ajan ongelmia, niin olen nykyään Farmasialiiton edustajistossa, kirkkovaltuustossa ja toivottavasti ensi kevään vaalien jälkeen myös kaupunginvaltuustossa. Remonttia on tehty hiljalleen (se ei ole varmaan koskaan valmis), enkä ole unohtanut myöskään käsitöitä. Urheilun kyllä unohdin lähes puoleksitoista vuodeksi tuon lonkan vuoksi ja se kyllä näkyy ja tuntuu. Kuntokuuri on edessä nyt kun paukut ehkä riittävät viimein siihenkin. Lapset kasvavat, niin että kohina käy ja edelleen tuo mieskin tuossa menossa pysyy mukana, vaikka parisuhde on ollut käden ulottuvilla tuossa kirjahyllyllä pölyttymässä. 

Että sellaista. Hengästyttääkö sinuakin?